Lapsuuden sankarille

– Matti Nykänen 17.1.1963 – 4.2.2019

Eilen olisi täytynyt olla täydellisessä uutistyhjiössä ettei tieto legendaarisen mäkikotkan kuolemasta olisi tavoittanut. Jokainen uutislähetys, verkkolehdet ja sosiaalinen media täyttyivät nopeasti kertomuksista Matti Nykäsen saavutuksista, ristiriitaisesta persoonasta ja aivan ennenaikaisesta kuolemasta. Yhtäkkiä keltaisen lehdistön riepottelemasta viihdetaiteilijasta tuli koko kansan matti, jonka uraa tai ainakin omia muistoja hänen urastaan, jokainen saattoi jakaa. Surusta ja järkytyksestä tuli yhdistävä tekijä ja kaikki muistelivat ylpeinä poikkeuksellisen lahjakasta ja intohimoista mäkihyppääjää. Olisipa kohde tämän itsekin kuullut.

Mäkikotkan persoonallisuudesta on käyty vuosien varrella paljon spekulaatioita. Myös diagnooseja on arvuuteltu – no keneltä julkisuuden henkilöltä ei olisi. Mutta oli kyseessä mikä tahansa, ei Matti suinkaan ole ensimmäinen aktiivisen uran jättänyt kilpaurheilija, jonka tyhjiö on täyttynyt jollain muulla. Matin kohdalla viihteellä, tekemisestä ja olemisesta. Alkoholin käyttö ei ollut mikään salaisuus, vaikka otsikoiden revittelyt tuntuivat välillä kohtuuttomilta. Mies tosin itse totesi jossain haastattelussa, että kaiken sen on ansainnut, mitä median puolelta on tullutkin. Tuossa kuulen vastuunottamisen idun.

Vastuuta mietin toisestakin näkökulmasta. Parin vuoden takaa on mieleeni jäänyt Radio Suomipopin iltapäiväohjelma, jossa juontajat haastattelivat selkeästi päihtynyttä Mattia. Julkisen Sanan Neuvosto antoi asiasta tuomionsa -onneksi- mutta tapahtuma sai kyllä miettimään vastuuta, tietysti myös kuulijana. Mikä vastuu, ainakin moraalinen, on suojella ihmistä, joka ei itse pysty arvioimaan tekemisiensä ja sanomisiensa seurauksia? Missä vaiheessa peli pitää viheltää poikki tai radio sulkea, jättää iltalehtien lööpit lukematta?

Eräs luonnehdinta on eilisen juttuja lukiessa jäänyt mieleen. Tämä on tullut useammastakin eri lähteestä, joten ajattelen, että se ehkä kuvaa jotain siitä, millaisena Matti Nykänen koettiin. Hänen kuvattiin olevan aito. Että hän oli, mitä oli, ei esittänyt. Sinällään hyvin vetoava piirre ihmisessä mutta ehkäpä ammattitermein voisi sanoa myös, että mäkikotka oli kovin suojaton. Siinä kohdin, missä tavallisen ihmisen jarru menee päälle, kaasuttaa hurjapää edelleen. Vailla toimivia psyykkisiä suojia ihmisen elämä on kuin koko ajan jatkuva hyppy tuntemattomaan. Siinä ei auta, jos lähtöpuomia laskettaisiinkin, vauhti hyppyrin nokalle tultaessa on silti liian kova. Ja alkoholi voiteluaineena saa paketin lopullisesti levälleen, hyppy hajoaa.

Mattia on muisteltu pääosin lämpimästi ja kunnioittaen ja senkin hän eittämättä on ansainnut. On piirtynyt kuva määrätietoisesta ja intohimoisesta urheilijasta, joka teki lujasti töitä ollakseen maailman paras. Ja eihän sinne huipulle pelleilemällä pääsekään. Toisaalta kukaan ei ole pyrkinyt piilottamaan toistakaan puolta Matin persoonasta. Sitä, miten alkoholi vaikutti sekä Matin että hänen lähipiirinsä elämään. Mistään glorifioinnista tässä muistelemisessa siis tuskin on kyse, mutta ehkäpä jollain tasolla yrityksestä ymmärtää ja oikeudesta nostaa esille niitä puolia, mitä haluaakin muistaa. Se tuskin on keneltäkään pois. Ja nyt myös perheelle ja ystäville on annettava tilaa surra menetystään ilman, että uteliaat toimittajat ovat työntämässä mikrofonia suun eteen. Kaiken kohinan kohde on kuitenkin paljon enemmän kuin iltalehtien lööpit tai arvokisamitalit: puoliso, isä, ystävä, läheinen. Jokainen muistaa siis tavallaan, kipeälläkin.

Sama heittäytyminen ja pelottomuus on tehnyt miehen hypyistä legendaa, elämästä taas singahtelua ärsykkeestä toiseen. Sleepy Sleepersin (1990) uudelleen sanoittaman Lapsuuden sankarille laulun sanoin: ”Lennä Nykäsen Matti, lennä…”