kuolema

En yleensä pidä korkeista paikoista. Kuin Sam Hitchcockin elokuvassa Vertigo, saatan kokea huimausta jo keittiöjakkaralle noustessa. Toisinaan taas jokin korkeampikin paikka onnistuu ilman sen suurempia hankaluuksia. Tuntemukseni ei siis perustu tosiasioiden realistiseen tarkasteluun, tämän toki olen ymmärtänyt. Epämukavuuteni tai pelkoni taustaa vasten voi olla yllättävää, että tunnen suurta viehtymystä huvipuiston laitteisiin, jotka nousevat korkealle. Maailmanpyörä, korkeuksiin nouseva karuselli ja -paras kaikista- vapaapudotus.

Kesäloman huvipuiston päivän kohokohta kirjaimellisestikin, oli korkeuksiin kohoava, ympyrän kehälle asetettujen istuinten lava, joka nousi tornin huipulle, oli hetken aikaa korkeimmassa kohdassaan ja sen jälkeen tippui vauhdilla alas. Vapaapudotuksen paras kohta on hetkeä ennen tippumista, kun tiedät, mitä tulee tapahtumaan, odotat ja valmistaudut. Siinä on mahdollisuus pelätä turvallisesti, luottaen siihen, että konevoima pysäyttää pudotuksen ennen kuin rysähdät tornin jalustasta lävitse. Kun koneisto naksahtaa, on kaikki ohitse sekunneissa. Ilmavirta tuntuu kasvoilla, vatsa hetken aikaa kurkussa ja sen jälkeen on huikea tunne siitä, että selvisi jälleen kerran jostain, josta ei oikeastaan pitäisi selvitä. Tai näin jokin osa itsessäsi sinulle kertoo. Endorfiinipyrskäys saa aikaan voittajafiiliksen. Kauheaa olisi, jos vapaa pudotus jatkuisi ennalta määräämättömän kauan. Kukaan tai mikään ei ottaisi vastaan. Psykoottinen kauhu voisi ehkä tulla lähelle tuota kokemusta.

Huvipuistolaitteissa luodaan elementtejä vaarasta erilaisin efektein: Puuvuoristorata tuntuu natisevan liitoksissaan, koneet naksuttavat, liike on hallittua ja hallitsematonta samaan aikaan, pyörähdykset ja nytkäytykset tulevat kokijan kannalta lähes sattumanvaraisesti. Kaikki tämä luo illuusiota vaarasta, antaa luvan pelottavaan mutta samalla hallittuun leikkiin. Base-hyppääjän kohdallahan tilanne on toisinpäin: vaara on todellinen ja illuusio koskee enemmänkin omaa tilanteen hallintaa. Toki base-hyppyjä harrastavat voivat tämän väitteeni kiistää. Flirttailua pelon, vaaran tunteen ja lopulta ehkä kuolemankin kanssa yhtä kaikki. Hallintayritys jonkin itselle mahdottoman ja lopulta hallitsemattoman äärellä.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa vain tuosta kokemuksestani huvipuistossa, pohtia ehkä sitä, mikä saa ihmiset hakeutumaan laitteisiin, joissa joutuu hallitusti venyttämään rajaa sen suhteen, mitä kestää ja mistä nauttii. Assosiaatiot vievät kuitenkin pohtimaan sitä, mitä emme voi hallita, realiteeteista ankarinta, kuolemaa. Jos huvipuiston laitteissa luovutamme vapaaehtoisesti hallinnan jollekin toiselle, koneen käyttäjälle, niin kuolemaa taas haluaisimme hallita, vaikka emme siihen kykene. Erityisen vaikea, epäoikeudenmukainen kuolema on nuoren ihmisen kuolema. Se sotii vastaan sitä, miten kuolemasta tavallisesti ajattelemme, että se tulee sitten, kun on saanut elämästä kylläkseen, nähnyt ja kokenut.

Viesti nuoren syöpää sairastaneen miehen kuolemasta tavoitti kesälomareissulta tullessa. Ajatus kuolemasta, kun elämä on alussa, tuntuu julmalta. Mutta en tiedä, miten pitäisi ajatella. Olisiko parempi valmistautua siihen, mikä näyttää väistämättömältä, lääketieteellisesti ainakin vai toivoa viimeiseen asti, uskoa, että ihmeitä tapahtuu? Vai onko se jotain, mitä täytyy tehdä oikeastaan yhtä aikaa? Sitäkö on todellinen hetkessä eläminen, kuin viimeistä päivää? Ei mitään avokadomiehen elämänviisaushöttöä, vaan jotain sellaista, että oman elämänsä paolo coelhot joutuvat nöyrtymään jonkin todellisemman, itseä suuremman edessä. Ollaan tekemissä suurimpien kysymysten, elämän ja kuoleman kanssa.

Jokainen kuolee joskus. Toiset pelkäävät sitä koko elämänsä, toiset taas eivät ehdi valmistautua. Tai miten voisikaan valmistautua johonkin sellaiseen, josta ei itsellä ole kokemusta? Harvat ovat ne, jotka ovat kokeneet jonkinlaisen kuolemanrajalla olemisen. Siitä, mistä kokemuksessa on kysymys, ei tarkalleen tiedetä. Uskonnot ja aivotutkimus antavat selityksiä, mutta yhtä mieltä voi olla siitä, että kokijalle itselleen tapahtunut on voimakkaasti totta. Usein näihin kokemuksiin liittyy tunne rauhasta ja lohdusta ja samalla jokin myös vetää takaisin, ei päästä vielä liukumaan lopullisesti pois.

Kuitenkin kuolema, kuoleminen on mysteeri, vaikka se selitettäisiin lääketieteellisin termein tai uskonnon kielellä. Ja mysteerin edessä ollaan nöyrinä. Kuoleman sattumanvaraisuus on niin ahdistava ajatus, että sille vastapainona on tarpeen löytää mieltä ja merkitystä. On tarve yrittää ymmärtää, etsiä tarkoitusta ja selityksiä. Näin ihminen myös jotenkin luonnostaan tuntuu toimivan. Kaiken mielettömyys, loputon vapaa pudotus on yksinkertaisesti sietämätön ajatus. Jonkun on otettava vastaan, edes mielikuvissa.