kehitys

Kevät on ollut kummallinen. Olemme eläneet viimeiset viikot ja kuukaudet katastrofia odotellen ja vaikka se ei toistaiseksi ole tänne tullut, on jossain taustalla pelko. Ihmiset ovat vielä varuillaan, ehkä syystäkin. Kohtaamiset on siirretty sallitun fyysisen etäisyyden päähän tai virtuaalisiksi. Kaipaamme kosketusta niin, että kipeää tekee.

Kirjoittaminen on tuntunut työläältä, vaikka se tavallisesti on ollutkin minun tapani käsitellä asioita niin kauan kuin muistan, tai olen osannut kirjoittaa. Nyt on ollut pakko keskittyä olennaisiin. Joskus vain siihen, miten parhaiten pitää huolta itsestään, perheestään ja jaksaa tilannetta, jolle ei ainakaan toistaiseksi näy loppua. Silloin on karsinut kaikesta siitä, mihin aiemmin on mennyt aikaa. Kissanristiäisiin en ole kummiksi pyrkinyt aiemminkaan, mutta nyt myös kaikenlaiset kohtaamiset on karsittu mimimiin. Jollain tavalla alitajuisestikin on esittänyt itselleen kysymyksen, että jos minulla on rajattu määrä tapaamismahdollisuuksia käytettäväksi, ketä tapaan? Jos minulla on rajallinen määrä voimia yhteydenpitoon, kenen kanssa haluan olla yhteydessä? Ehkä tämä pohdinta olisi aika ajoin tärkeää ilman poikkeuksellisia olosuhteitakin.

Kriisin keskellä ei ole tapahtunut mitään suuria oivalluksia, minulle ainakaan. Ei, vaikka olen asioita yrittänyt ajatella. Sen sijaan olen lukenut paljon aiheesta ja aiheen vierestä, paatoksellista ja provosoivaa, tieteelliseltä näyttävää ja akateemisia arvailuja niin asioiden etenemisestä nyt kuin myöhemmän tulevaisuuden skenaarioista maailman suhteen. Hämmästyn jatkuvasti ihmisten kyvystä tuijottaa asioita omasta rajatusta kulmasta ja pitää omaa totuutta absoluuttina. Eli toisin sanoen usein keskusteluista tuntuu tyystin puuttuvan mahdollisuus sille, että on olemassa toisenlaisia vaihtoehtoja tai näkökulmia. Että jos rakennetaan malleja, jotka pohjaavat tietyille odotuksille, eivät mallit pidä paikkaansa, jos odotukset osoittautuvatkin jossain kohdin vääriksi. Tavallinen ihminen ei voi varmuudella erottaa asiantuntijuutta toisesta, näin ainakin sosiaalisen median keskustelupalstoilla. Jos esiinnyt vakuuttavasti, saat puolellesi suuria joukkoja. Tästä on pelottavia esimerkkejä -ei niin kaukaisessa historiassa.

Kuvittelen asiantuntijuudessa olevan jotain samaa kuin puutarhassa kasvien kesken. Jos jossain on aukkopaikka, niin ei mene aikaakaan kun siinä kasvaa jotain. Yleensä voimakkaasti leviävä kasvi vie tilaa toisilta, jotka kasvavat hitaammin. Ja kyllä, ne vähitellen tukahduttavat muut altaan. Jos siis julkisuudessa on tilaus, aukko asiantuntijuudelle, niin kyllä sen pian joku itselleen ottaa. Pulma on siinä, niin kuin puutarhassakin, että tulee vain yhden lajin kasvustoja. Ne ovat yleensä paljon herkempiä tuhoille. Monimuotoinen puutarha selviää esimerkiksi poikkeuksellisista sääoloista tai kasvitaudeista ja tuholaisista paljon paremmin. Siksi ajattelen, että on vaarallista kuvitella, että on yksin oikeassa. Tähän harhaan voivat sortua yhtä lailla isot organisaatiot kuin yksittäiset provokaattorit.

Kasvit, luonto ympärillämme jatkaa eteenpäin. Kevät tulee, vaikka hitaastikin. Siinä on jotain lohdullista. Oman kuolevaisuuden kohtaaminen on tänä keväänä ollut kuitenkin paljon lähempänä kuin koskaan. Pelolta ja ahdistukseltakaan ei kriisikevään uutiskuvien äärellä ole voinut välttyä. Ja se on tuonut esille myös kysymyksen siitä, mitä pelkäämme, kun pelkäämme virusta ja sen tarttumista. Ihminen on hyvin itsekeskeinen ja väitänkin, että lopulta kaikkein helpointa asia on hahmottaa siten, että se tulee konkreettisesti lähelle, Suomeen, omalle kotipaikkakunnalle, tutun tutulle. Uhka lähestyy ja samalla hyvin pieneen partikkeliin liitetään yli-inhimillisiä mielikuvia siitä, miten se kostaa, tuhoaa. Tämä siitä huolimatta, että virus ei ajattele, ei tunne, eikä elä ilman isäntää. Tässä kohdin on siis kyse meidän omista sisäisistä tuhon mielikuvistamme.

Kevään ja kasvun mahdollisuus on meissä kaikissa sisäsyntyisenä potentiaalina, samalla tavoin kuin sanotaan, että lehdetön puu säilöö silmuissaan lupauksen tulevasta kesästä. Olen ajatellut, että nyt täytyy vielä uudestaan opetella sietämään sitä, ettei tulevaisuutta voi ennustaa. Yksilötasolla tämä tarkoittaa epävarmuutta. Omavoimaisuudesta on pakko hellittää ja samalla on uskallettava myös elää. Lutheria vapaasti lainaten: On uskallettava istuttaa puu, vaikka huomisesta ei olisi mitään varmuutta. Tämän ajatuksen opettelu on elämänmittainen tehtävä.