Helen Hunt

Tom Hanksin tähdittämä Cast Away tuli televisiosta taas viime viikonloppuna. Alunperin vuonna 2000 ilmestynyt elokuva kertoo Chuck Nolandista, rahtifirma FedExin työntekijästä. Chuckia ja rahtia kuljettanut kone tekee pakkolaskun myrskyssä Tyynellä valtamerellä ja mies ajelehtii aution saaren rantaan. Mutta eipä kiirehditä asioiden edelle.

Elokuvan alussa näemme kellontarkan miehen. Rahtifirman brändiin kuuluu luotettavuus ja nopeus. Chuck elää piippareiden ja sekuntikellojen maailmassa. Kaiken pitää tapahtua tarkasti ja vauhdilla. Omaan elämäänsä mies ei juuri ehdi pysähtymään. Elokuvan alussa näytetään myös rahtifirman asiakkaita, ihmisiä, jotka luottavat jonkun kuljettavan paketit oikeille omistajilleen.

Helen Huntin esittämä avopuoliso Kelly joutuu jäämään toiseksi, kun Chuck kiitää elämäänsä. Chuck ei ehdi hoidattaa hammastaan – asia josta hän myöhemmin joutuu kärsimään, kirjaimellisesti, ja joululahjat vaihdetaan autossa. Hän saa Kellyltä suvussa kulkeneen taskukellon. Modernien laitteiden rinnalla kellossa on nostalgiaa ja samalla sellaista luotettavuutta, jota vain mekaanisissa kelloissa voi olla. Siitä tulee elokuvassa konkreettinen ajan symboli, ankkuri menneeseen ja tulevaisuuden toivo. Kellyn kuva kellon sisäpuolella auttaa muistamaan sitä, mikä on tärkeää.

Keskellä yötä lentokone joutuu myrskyyn. Se on joutunut pois reitiltään ja radioyhteys on katkennut. Kukaan koneessa olijoiden lisäksi ei tiedä reitistä poikkeamisesta, ja kone joutuu tekemään pakkolaskun mereen. Joku miehistöstä on antanut Chukcille pelastuslautan ja mies itse heittäytyy hakemaan lattialle joutunutta taskukelloa. Hän pääsee pois uppoavasta rahtikoneesta ja pelastuslautan avulla pintaan. Ja sitten ollaan tuuliajolla.

Chuck ajautuu aution saaren rantaan. Toisessa taskussa ollut piippari on kastuttuaan hyödytön. Mutta vanha kello käy. Aluksi mies on ilman tarvikkeita saarella. Hän käyttää hyväkseen kiviä rikkoessaan kookospähkinöitä. Lautasta hän rakentaa suojan rannalle. Ei mene kauaa, kun meri tuo rantaan paketteja, rahtikoneesta, näin ymmärrämme. Paketeista löytyy kaikenlaista, ensinäkemältä saarella täysin turhaa tavaraa. Lopulta kaikki päätyy kuitenkin käyttöön kekseliään miehen käsissä. Meri tuo rantaan myös koneen miehistöön kuuluneen miehen. Hänet Chuck joutuu hautaamaan saarelle.

Chuck on saarella yksin. Oikukas aallokko estää lähtemisen. Sen mies saa karvaasti kokea. Epätoivon hetkenä hän heittää verisellä kädellään lentopalloa ja niin syntyy Wilson. Tästä pystytukkaisesta hahmosta lentopallon kyljessä tulee Chuckille kauan kaivattu keskustelukumppani. Toki hän puhuu myös Kellyn kuvalle, piirtääkin naista kallioihin, mutta Wilsoniin hän purkaa turhautumistaan konkreettisestikin. Heittää pallon luotaan, hätääntyy ja lähtee etsimään sitä. Wilson on mielen ja todellisuuden rajapinnassa, kuin siirtymäobjekti. Tavallinen lentopallo saa yksinäisen miehen mielessä erityisen merkityksen. Sille tulee inhimillisiä piirteitä. Wilson saa kuulla pettymykset ja suunnitelmat, niin päivien päättämisestä kuin saarelta lähdöstä. Käänne tapahtuu viimein kun saaren rantaan ajelehtii koppi, josta on kaksi seinää pystyssä. Chuck alkaa suunnitella lähtöä saarelta tosissaan.

Tuossa kohdin ymmärrämme, että Chuck on ollut saarella jo monta vuotta. Hän on syönyt rapuja ja kookoksia, paistettua kalaa. Tulenteko onnistui Wilsonin katsellessa. Hän on poistanut itseltään hampaan, veistänyt luistimilla atraimen. Eloonjääminen on ollut täysipäiväistä työtä. Iltaisin hän on katsellut haalistuvaa kuvaa Kellystä. Wilson kulkee Chuckin mukana rannan suojasta korkeammalla olevaan luolaan. Lopulta ajatus lähtemisestä, vaikka riskiä ottaen, on houkuttelevampi vaihtoehto kuin saarelle jääminen. Chuck tekee lautan, suunnittelee kopin riekaleista purjeen, jonka avulla voisi päästä aallokon toiselle puolelle ja ottaa lauttaan Wilsonin, jonka sitoo tiukasti kiinni.

Mutta Wilsonin ei ole tarkoitus päästä mukaan. Siirtymäobjektin tavoin se on pitänyt yllä turvaa, luottamusta toiseen ja kun se on tältä osin tehnyt tehtävänsä, se joutaa häviämään. Eräänä aamuna se ajelehtii etäälle lautasta ja Chuckin on valittava seuraako sitä vai meneekö takaisin lauttaan. Chuck valitsee lautan. Wilson on olemassa enää mielessä. Sen jälkeen valas pitää seuraa nääntyvälle miehelle ja lopulta herättelee horroksesta rahtilaivan tullessa lähelle.

Elämä saaren ulkopuolella ei ole pysähtynyt. Chuckin on luultu kuolleen ja Kelly on mennyt naimisiin. Hänellä on pieni tytär. Chuck itkee ystävälleen sitä, että haaksirikossa hän joutui eroon Kellystä ja että nyt hän joutui eroamaan toiseen kertaan. “Mutta olen onnellinen, että hän oli kanssani saarella”, mies lisää. Hyvien sisäisten objektien kanssa oli mahdollista seurustella, vaikka oli yksin. Ja kun mielessä on toinen, onko koskaan täysin yksin.

Eräs yksityiskohta elokuvassa on vielä mainitsemisen arvoinen. Chuck aukaisi lähes kaikki paketit, jotka ajautuivat rantaan. Hän kuitenkin säästi yhden. Ja tämän yhden hän otti mukaan myös lautalle toimittaakseen sen lopulta perille. Kultaiset siivet, jotka olivat paketin päällä, Chuck maalasi purjeeseensa. Paketista tuli symboli merkityksestä, tehtävästä. Hänellä oli vielä tehtävää. Paketti piti viedä perille. Elämä jatkui.