haavoittuvuus

Ihmissuhteet ovat herkkä ja vaikea laji. Omien toiveiden ja pelkojen ristiaallokossa pitäisi pystyä luovimaan niin, että luottamuksellinen ja syvä suhde toiseen ihmiseen saisi syntyä ja kasvaa. Usein tämä kamppailu muistuttaa enemmän kuitenkin Jane Austenin romaanien vuoropuheluja. Ihmiset ovat haavoittuvia, herkkiä loukkaantumaan, epävarmoja ja yrittävät peittää tätä kaikkea ylpeydellä sekä loukkaavat, tahallisesti tai tahtomattaan sitä, johon tunteet ja toiveet yhteydestä kaikkein suurimmalla voimalla kohdistuvat.

Katsoin joku aika sitten Jane Austenin romaaniin Persuasion perustuvan elokuvan (suom. Viisasteleva sydän). Filmatisointi oli Netflixin tuotantoa. Vaikka nykyäänkin osataan tehdä hyviä elokuvia, olisin tässä kohdin kaivannut vielä menneiden vuosikymmenten verkkaista tapaa kertoa asioita ja sitä, että elokuvan pääosan esittäjä ei puhuisi kameralle/katsojalle. Se rikkoo jotain elokuvan illuusiosta. Joka tapauksessa elokuva itsessään oli tyypillistä Austenia. Draamaa rakennetaan puolinaisin lausein ja väärinymmärrysten kautta. Todellinen kaipaus kuplii pinnan alla, mutta se verhotaan kohteliaisuuksiin ja pidättyväisiin hymyihin. Katsojana tuntee turhautuvansa, koska tunteet jäävät ilmaisematta ja ihmisten kasvoilta näkyvä kaipaus ja kipu eivät koskaan tavoita kohdettaan. Ehkäpä kuitenkin siksi, että elokuva perustuu Jane Austenin romaaniin, tietää, että lopulta kaikki kääntyy parhain päin. Eikä tämäkään elokuva petä toiveita.

Sen sijaan loppuratkaisu jää sopivalla tavalla auki Sally Rooneyn romaaniin perustuvassa suositussa tv-sarjassa Normaaleja ihmisiä. Jukka Tervo on kirjoittanut siitä tarkempaa analyysia (https://monasteri.fi/2022/01/30/kenen-kanssa-voi-olla-mina-nuoren-kasvusta-tv-sarjassa-normaaleja-ihmisia/ ja https://www.jukkatervo.com/kenen-kanssa-voin-olla-mina-normaaleja-ihmisia/) ja tässä tekstissä en mene sen enempää sarjan yksityiskohtiin. Jotain Jane Austen -tyyppistä on myös noissa henkilöhahmoissa. Sarja oli pakko katsoa lähes putkeen. Ja välillä huomasi puhuvansa ääneen sarjan päähenkilöille: “Te kauniit, ihanat ja epävarmat ihmiset, puhukaa toisillenne!” Epävarmuus ja toiveet ovat riipaisevia. Miten monella tavalla elämän saa solmuun vaikenemalla ja peittämällä todelliset tunteet? Ja silti, suojautumistakin tarvitaan. Onhan simpukallakin herkän ytimensä ympärillä kova kuori, että se säilyy elossa.

Kaikkein uhkaavinta on olla paljaana toisen edessä, näyttää se, mitä todella haluaa. Kun uskaltautuu tunnustamaan ensin itselleen ja sitten toiselle omat tunteensa ja toiveensa, antaa myös aseet siihen, miten toinen voi halutessaan loukata ja satuttaa. Se kaikki tekee rehellisestä tunteiden ilmaisemisesta niin vaikeaa. Vaatii lopulta äärettömän paljon, että ihminen ensin tunnistaa itsessään olevat, usein hävettävinäkin koetut tarpeet ja toiveet ja voi näiden tunnelmien kanssa lähestyä toista, puhua niistä. Psykoterapeuttina näissä hetkissä arvostaa aina suunnattoman paljon sitä, että toinen uskaltautuu tuomaan keskusteluun jotakin itselleen kipeää ja herkkää. Aitous, kosketus omiin tunteisiin, koskettaa aina myös vuorovaikutuksen ammattilaista, ihmistä.

Kertomus vuorovaikutuksesta tai sen vaikeudesta on myös Linda Olssonin romaanissa Kun mustarastas laulaa. Siinäkin ihmiset suojautuvat alkuun, kukin omista lähtökohdistaan, omista sisäisistä syistään, mutta lopulta uskaltautuvat kertomaan sisäisestä maailmastaan, kokemuksistaan ja tunteistaan myös toisilleen. Tämä kirja kuuluu niihin, jotka oli pakko lukea kertaistumalta loppuun. Pidän Olssonin tavasta kuvata ihmisiä ja heidän tarinaansa. Ristiriidat ja vaikeudet, epäluulokin, ovat läsnä kirjan loppuun asti. Niin kai se on lopulta elämässäkin. Elisabethin keskustelut vihreäpukuisen naisen kanssa kuvaavat sisäistä kamppailua toiveesta yhteyteen ja pelosta, että tulee satutetuksi. Vihreäpukuinen nainen puhuu: “Mitä sinä toivot, Elisabeth? Etkö tiedä, että toivo ja pettymys kuuluvat yhteen?” En minä toivo”, Elisabeth kuiskasi. “Ja siitä syystä pettymyksen mahdollisuus ei pelotakaan minua. En minä ole peloissani.” Vihreäpukuinen jatkaa: “Tokihan sen tiedät, että kaikki pelkäävät? Jos on elämää, on toivoa. Ja kun on toivoa, on myös menetettävää” (Olsson, 2016, s.305).

Ihmissuhteiden dynamiikkaan tuntuu pohjimmiltaan kuuluvan erottamattomasti nämä kaksi: toivo ja pelko. Missä suhteessa ne kokemuksessa ovat, määrää lopulta sen, kuinka uskallamme lähestyä toista ihmistä. Olen kirjoittanut tarkoituksella ihmissuhteista, koska ajattelen, että samat lainalaisuudet koskevat kaikenlaisia suhteita: parisuhteita, ystävyyssuhteita ja terapiasuhdettakin. Mitä enemmän mielessämme on toiveita syvästä yhteydestä toisen kanssa, sitä pelottavampaa näitä toiveita on itsessään lähestyä tai kertoa niistä toiselle. Ja silti tai siksi näiden tunteiden kohtaaminen on kuitenkin äärimmäisen tärkeää.