haavoittuvuus

Jotkut elokuvat vain paranevat toisella katselukerralla. Niin tämäkin, Aki Kaurismäen ohjaama, Alma Pöystin ja Jussi Vatasen tähdittämä Kuolleet lehdet. Elokuva on saanut paljon kansainvälistä huomiota, eikä turhaan. Niukka dialogi, vähäeleisyys ja elokuvan kaurismäkeläinen tunnelma puhuttelevat, vaikka ei suoraan kieltä ymmärtäisikään. Elokuvan tarina on tavallinen, melkein liiankin tavallinen, samalla taas universaali ja ajaton, niin kuin haavoittuvaiset ihmiset rakkauden toiveissaan ovat.

Alkukohtauksessa esitellään Ansa, joka on töissä elintarvikeliikkeessä. Tiukkailmeinen vartija seuraa Ansan työskentelyä ja viimeinen niitti taitaa olla se, kun hyväsydäminen hyllyttäjä antaa paikalle tulleen nuoren miehen ottaa hävitettävien kuormasta itselleen ruokaa. Seuraavana päivänä Ansan laukku tarkistetaan ja koska päiväyksen ylittänyt leipä löytyy laukusta, saa Ansa potkut.

Samaan aikaan esitellään Holappa, joka tekee hiekkapuhaltajan työtään. Työvälineet ja sitä myöten työturvallisuus on vähän sinne päin, mutta ei miehellä itselläänkään ole työhön juuri intoa. Hän istuutuu tupakoimaan penkille “Tupakointi kielletty” -kyltin alle ja yhtä vähäpuheinen kaveri tulee häntä puhuttelemaan. Uhkaa laittaessaan nuuskan huuleen, että tupakointi on kuolemaksi. Holappa toteaa, että pölykeuhko ehtii ensin. Holapan pullopiiloja löytyy työpaikalta, sähkökaapistakin ja mies ryypiskelee pitkin päivää.

“Miksi juot niin paljon?” kysyy työkaveri baarissa. Holappa vastaa olevansa masentunut ja olevansa masentunut, koska juo niin paljon. “Kehäpäätelmä”, toteaa vähäpuheinen työkaveri ja vaihtaa aihetta jalkapalloon.

Elokuvan alkuasetelma ei yritä olla erityisen salaperäinen. Ja kyllä, katsojan jännitettäväksi jääkin vain se, missä tilanteessa pariskunta lopulta toisensa kohtaa. Tai uskaltautuu keskustelemaan, sillä katseita on toki vaihdettu jo aiemminkin.

Ansa ja Holappa menevät kahvin kautta elokuviin katsomaan Eläviä kuolleita ja lopulta elokuvateatterin eteen, jatkosta sopimaan. Taustalla olevat elokuvajulisteet ovat enteellisiä. Niissä mainostetaan elokuvia Seikkailujen maailma, Lyhyt onni ja Sen täytyi tapahtua. Ja tietysti onnettoman sattuman seurauksena Ansan Holapalle antama puhelinnumero katoaa ja hän odottaa turhaan nokian 3110:n soivan.

Elokuvan rekvisiitta on mielenkiintoinen sekoitus eri vuosikymmeniä. Värimaailma on toisaalta suoraan 70-80 -lukua, samalla kun lankapuhelimet ovat kuitenkin korvautuneet kännyköillä, vanhoilla nokialaisilla tosin. Ukrainan sodan tapahtumat kuuluvat radiouutisina, vanhan mallisesta radiosta. “Kirottu sota”, toteaa Ansa ja vaihtaa kanavaa nuppia pyörittäen. Ajankohtaisuus tuodaan elokuvaan hienolla tavalla, liikaa alleviivamatta mutta samalla koskettavasti. Katsojana näitä viittauksia arvostaa.

Elokuvan kaurinmäkeläinen tunnelma tulee juuri lavastuksen ajattomuudesta, miljöön kuvauksesta ja näyttelijöiden vähäeleisestä mutta samalla hyvin tiiviistä työskentelystä. Ranskalainen ohjaaja Emmanuel Mouret kuvasi: “Todellinen elokuva syntyy siitä kokonaisuudesta, mitä tapahtuu valkokankaalla, mitä katsoja näkee ja siitä, mitä hän heijastaa omasta mielestään siihen tilaan, joka jää tyhjäksi ja vapaaksi.” Hän jatkoi, että Aki Kaurismäen elokuvissa näyttelijöiden vähäeleinen ilmaisu antaa katsojalle tilaa tuoda omat tunteensa elokuvaan.

Ansan ja Holapan tarina ei ole ristiriidaton. Kuningas alkoholi pitää Holappaa otteesssaan ja Ansa ilmoittaa tälle hyvin suoraan, että vaikka pitää Holapasta, ei ota juoppoa. Holappa taas ei halua tulla komennelluksi. Hauraat toiveet yhteydestä toiseen peittyvät molemminpuolisen loukkaantumisen alle.

Aikaa kuluu, Holappa saa uudestaan potkut. Elokuvan käännekohdassa hän istuu baarissa. Viina ei enää maistu. Hän kuuntelee Maustetyttöjen keikkaa, laulua, Syntynyt suruun ja puettu pettymyksin.

“Mut oon kuin betoniin valettu polviin saakka

Seläs näkymätön tuhatkiloinen taakka

Vaik edessä ois enää yksi rasti

En tiedä jaksanko hautaan asti.

… Pidän sinusta mutten itseäni siedä

En tarvitse muita, sinusta en tiedä

Myönnän jos mä lähden

Sen teen vain itseni tähden.”

Matkustajakodilla Holappa tyhjentää viinapullot viemäriin ja soittaa Ansalle. Elämä on kuitenkin hauras ja arvaamaton. Vielä tarvitaan avuksi vaitonaista työkaveriakin ennen kuin Ansa ja Holappa lopulta ovat yhdessä. Loppu on toiveikas.

Elokuvan musiikkiraidasta voisi kirjoittaa vielä kokonaan toisen blogin. Vanhat iskelmät tuovat elokuvakerrontaan uuden ulottuvuuden. Aki Kaurismäen elokuvat taas voisivat sinällään olla Maustetyttöjen musiikkivideota. Niin kuin Sodankylän elokuvafestareilla olivatkin, kun Tulitikkutehtaan tyttö sai ääniraitansa Maustetyttöjen live-esiintymisestä.

Kuolleita lehtiä on luonnehdittu lempeäksi tragikomediaksi. Huomaan, etten itse halua määritellä elokuvaa sen enempää. Minulle tämä on kaurismäkeläinen ja se pitää sisällään ajatuksen, että tyylistä joko tykkää tai sitä inhoaa. Se ei ole vain “ihan kiva”. Itse mietin, katsoisinko tämän vielä kolmanteenkin kertaan.