Uncategorized

Vaikka otsikko veisi helposti ajatukset kesähäihin ja alttarilla luettuihin jakeisiin, on tarkoitukseni kirjoittaa nyt jostain muusta. Tai ainakin käyttää näitä sanoja toisessa kontekstissa, lainaten niiden sisältöä ja merkitystä siihen, mitä ajattelen ihmisen hoidollisesta kohtaamisesta.

Usein puhutaan siitä, miten psykoterapeutin tai psykoanalyytikon on hoidon onnistumiseksi nähtävä ihmisessä, mihin hän voi kasvaa. Eli nähtävä jotain mikä on vielä näkymättömissä, vain aavistuksena, ja luotettava – enemmänkin – uskottava siihen, että yhteistyöllä on merkitystä. Että on tärkeää pysähtyä kuuntelemaan toisen sisäistä maailmaa ja auttaa vähitellen häntä ymmärtämään itsestään enemmän.

Lena Ehrlich kirjoitti siitä, miten psykoanalyysin aloittamisen tai syvenemisen esteenä voivat olla myös analyytikon oma piilotajuinen vastustus ja epäröinti. Onneksi tätäkin voi oppia ymmärtämään paremmin, eikä epäröinnille ole pakko antaa periksi. Se vaatii kuitenkin nöyryyttä lähestyä ja sietää vaikeita asioita myös itsessään aina uudestaan, uudessa tilanteessa, uuden ihmisen kanssa. Mutta jos analyytikko ei usko menetelmään, hän on kuin leipäpappi, tekee työtään vain palkan edestä. Ja jos työstä puuttuu uskon ulottuvuus, luja luottamus siihen, että vuorovaikutus on merkityksellistä ja auttavaa, että työllä on tarkoitus ja ihmisellä kyky kasvaa, voiko yhteistyö ollakaan hedelmällistä?

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö potilas ja hetkittäin psykoanalyytikkokin kohtaa niitä hetkiä, jolloin on vaikeaa nähdä työn merkityksellisyyttä. Jokaisessa tiessä on kivisemmät kohdat. Siinä kohdin on nähtävä askeleitaan pidemmälle. On uskallettava luottaa siihen, että toisin kuin Antti Tuiskun hiihtobiisissä, ei mäen jälkeen aina tule uutta mäkeä vaan joskus ne loppuvat.

Toivoa olen viime päivinä ajatellut lukiessani uutisia maailmalta. Mitä ihmiselle jää silloin, kun kaikki viedään? Mikä pitää hengissä äärimmäisissä olosuhteissa? Katsoin keväällä elokuvan saksalaisesta papista Dietrich Bonhoefferistä. Hän kuoli, toisin kuin nimeään kantavassa elokuvassa, natsisaksan keskitysleirillä. Hänen tekstiään on virsi 600 Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan. Tekstille syvyyttä tuo tieto, että se on kirjoitettu keskellä inhimillistä kauheutta.

Saksalaisen papin toivo oli lopulta Jumalan hyvyydessä ja iankaikkisuudessa. Inhimillinen kärsimys on kuitenkin myös tässä ajassa ja toivontuojat usein varsin konkreettisia, ehkäpä avustustyöntekijöitä maapähkinätahnapussien kanssa. Lopulta kärsivälle ihmiselle ei ole kovinkaan paljon merkitystä sillä, tuleeko kärsimys terroristijärjestön vai armeijan vuoksi. Kärsimys on silti sama ja täysin kohtuutonta.

Toivoa ei koskaan saisi viedä, vaikkei sitä inhimillisesti katsoen olisi ollenkaan. Psykoterapiatyössä ammattilainen on usein toivon kantaja. Hän pitää mielessä seuraavan päivän, paremman olon, ahdistuksen helpottamisen, silloinkin kun potilas ei sitä jaksa ajatella. Ammattilaista kannattelee luottamus menetelmään, kollegiaalinen tuki, työnohjaus ja ennenkaikkea kokemus omasta hoidosta.

Toivo voi olla myös ristiriitaista. Kun jotain viriää, herää toivo paremmasta, tulee samalla myös pelko siitä, että tämän mahdollisen hyvän voisi menettää. Ei uskaltaudu rakastumaan, koska olisi lohdutonta, jos ei saisi vastarakkautta tai menettäisi rakastettunsa. Tai ei voi toivoa itselleen parempaa, koska se ei välttämättä kestä. Vie aikaa, että voi vähitellen luovuttaa oman suojautumisensa, uskaltautua itse toivomaan: rakkautta, yhteyttä, elämää.

Ja entäpä sitten rakkaus. Se kuulostaa tässä yhteydessä kovin juhlalliselta ja suurelta sanalta. Silti psykoanalyytikot puhuvat paljon rakkaudesta. Mielenterveyden määritelmäksi on tullut kyky rakastaa ja tehdä työtä. Ajattelen, että tuon määritelmän merkitys tulee esille vielä selkeämmin nykypäivän sosiaalisen todellisuuden taustaa vasten. Määritelmää ajattelen enemmän vapauttavassa kuin velvoittavassa merkityksessä. Ei niin että tullakseen terveeksi pitää olla jotain, vaan kun on terve, kykenee liittymään toisiin ihmisiin erilaisissa yhteyksissä. Ihminen tarvitsee lajitovereitaan monella tavalla.

Veikko Tähkä kirjoitti välittämisestä. Hän korosti, ettei kyse ole hetkittäisestä ohimenevästä tunteesta suhteessa potilaaseen. Kyseessä on asenne, jolla toista lähestytään. Se on yhtäaikaa kunnioitusta ja huolenpitoa. Välittäminen kunnioittaa toisen erityisyyttä ja suojelee toisen kasvua omaksi itsekseen. Sanan rakkaus voisi helposti vaihtaa noihin ajatuksiin. Ehkäpä se lopulta kuvaa hyvin sitä syvyyttä ja sitoutumista siihen, miten ammattilainen asettuu vuorovaikutukseen potilaansa kanssa.

Ajattelen, että yhteistyön kannalta on tärkeää, että arviointivaiheessa ammattilainen voi löytää vastaanotolle tulevasta ihmisestä jotain, josta hän voi aidosti pitää. On helpompaa rakentaa yhteistyötä myönteisissä tunnelmissa, koska vaikeudetkin väistämättä tulevat jossain kohdin. Ja vielä: on tärkeää pitää myös työstään, jos ei aina eikä joka päivä, niin useimpina päivinä. Näissä ajatuksissa on hyvä lähteä kohti tulevaa työntäyteistä syksyä.