Uncategorized

Ikääntyminen on tuonut mukanaan lempeyttä ja oman rajallisuuden realistista havainnointia, taitoa luovuttaa silloin, kun kyseessä ei ole sellainen asia, joka kävisi syvälle omaan arvomaailmaan. Nuorempana uintimatka saattoi venyä ihan silkasta todistelun tarpeesta, itselle tai muille, ja lopulta arjen sankari oli hän, joka vihelsi pelin poikki niin että saatoin itse säilyttää kasvoni ja vakuutella jaksamistani. Nyt tämän taidon löytää tarvittaessa itsestäänkin, kun helle tekee matkanteosta vain liian raskasta. On tärkeää, että voi luopua, luovuttaa, olla armollinen itselleen ja kuunnella paitsi omaa mieltään, myös ruumistaan. On hyvä, jos voi suhtautua pettymyksiin lempeydellä kannustaen: “Seuraavalla kerralla sitten.” Niin siis asioissa, joissa lopulta ei ole niin tärkeää, miten käy.

Ja sitten on niitä asioita, joiden eteen pitääkin olla valmis näkemään vaivaa. Henkilökohtaiset luovuttamattomat arvot kuuluvat tähän kategoriaan. Toki niitäkin on syytä tarkastella ja selkiyttää, ajatella läpi, aina aika ajoin. On tärkeää tarkistaa suuntaa ja paikallistaa itsensä johonkin kohtaan, löytyä kartaltaan uudestaan. Mitä ikinä ne oman elämän maamerkit sitten ovatkaan. Jokaisella on tässä kohdin oman näköisensä maisema ja tätä omaa sielunmaisemaa on hyvä tarkastella kiireettömästi. Mikä on minun peruskallioni? Mihin olen juurtunut? Mitä kohti kasvan? Mitä on ympärilläni? Vastoinkäymiset voivat näyttää, mihin on todella tukeutunut. Voi huomata, missä askel kantaa ja miten matka etenee. Lomalla, arjen hetkeksi pysähtyessä voi tulla tilaa havainnoida, missä kulkee.

Vaikka on loma-aika, olen tyytyväisenä ja suurella mielenkiinnolla seurannut kollegoiden kannanottoja julkiseen keskusteluun psykoterapiasta. Viimeisimpien joukossa Aamulehden (15.7) yleisönosastolla on psykoterapeutti Leena Isoahon kommentti otsikolla “Psykoterapia on pitkäjänteistä ja yksilöllistä hoitoa“. Suora lainaus: “Psykoterapia ei ole mekaaninen toimenpide tai yksittäinen menetelmä, vaan pitkäjänteistä, luottamuksellista ja yksilöllistä hoitoa. On tärkeää, että myös hoidon tarpeen arviointi perustuu riittävään kohtaamiseen – ei pelkkään oireiden seulontaan tai yleispätevään hoitopolkuun. Erityisesti vaikeammin oireileville tämä on elintärkeää.” Tähän ei ole lisättävää. Linkedinin puolella eräs ulkolainen kollega vertasi osuvasti erilaisia mekaanisia arviointiseuloja Harry Pottereista tuttuun lajitteluhattuun. Ja kieltämättä sokea luottamus pelkkiin kyselyihin ilman ammattilaisen tulkintaa on lähempänä magiikkaa kuin asiantuntevaa arviota.

Mitä siis olisivat luovuttamattomat arvot, jos puhutaan psykoterapiasta? Ihmisellä on oikeus tulla kohdatuksi, nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin hän oman elämäntilanteensa keskellä on. On oikeus sellaiseen hoitoon, josta hän saa tarvitsemansa avun. Hänellä on oikeus kiireettömään vuorovaikutukseen toisen ihmisen kanssa, joka on kiinnostunut siitä, mitä juuri hänelle kuuluu, miltä hänestä tuntuu. On oikeus siihen, että tällä vuorovaikutuksella on jatkuvuutta sitä myöten, että sama ihminen voi tavata, kunnes voi itse taas turvallisesti jatkaa eteenpäin, kun omat jalat kantavat.

Diagnoosikeskeinen arviointi ja -hoito kapeuttaa kokonaiskuvaa, rajaa sen ulkopuolelle paljon tärkeää, ihmiselle omaa. Tai ehkä voisi kuvata sitä myös siten, että diagnoosikeskeinen järjestelmä tarkastelee elävää ja hänen ympäristöään diagnoosin linssien läpi, suodattaen tietyt sävyt kokonaan pois. Ihminen on kuitenkin aina enemmän kuin mitkään luokittelut tai määritelmät, joita hänelle annetaan tai joihin hän itsekin tukeutuu.

Psykoterapia on mahdollisuus tutkia, ymmärtää ja elää läpi omia tapoja olla suhteessa toisiin ja ajatella. Se on mahdollisuus lähestyä niitä itselleen luovuttamattomia arvoja, tarkastella omaa sielunmaisemaa ja itseään suhteessa ympäristöön, suhteessa muihin. Lopulta riittävän itsetuntemuksen ja -ymmärryksen avulla voi asettua elämään oman näköistään elämää ja kuin sivutuotteena alunperin hoitoon pakottaneet oireet ovat tarpeettomiksi tultuaan usein hellittäneet otettaan ihmisen kokemuksesta ja elämästä.

Ajattelen, että tämän puolesta kannattaa nähdä vaivaa, puhua ja kirjoittaa jatkossakin.