Uncategorized

Huomaan, että pitkälle kouluttautuneena psykoterapia-ammattilaisena viime päivinä käyty keskustelu särkee korvia. Tässä kohtaa kirjoituskynnyksen yli tönäisi Ylen terveystoimittaja Paula Tiessalo (Ylen verkkouutiset 13.8.2025 Analyysi: Mielenterveyteen saa nyt apua paremmin kuin koskaan, mutta kaikki psykoterapeutit eivät siitä pidä). Hän oli analysoinut viime aikojen julkista keskustelua niin Helsingin sanomissa kuin Ylen kanavillakin, tai siltä kirjoituksen nostot vaikuttivat, kun olen itsekin kyseisiä medioita ja käytyä keskustelua kesän aikana seurannut. Lähestymiskulmamme on ymmärrettävästi eri.

Terveystoimittajalle on syntynyt vaikutelma, että osa psykoterapeuteista vastustaa henkeen ja vereen muita hoitomuotoja kuin Kelan tukemaa kuntoutuspsykoterapiaa (kursivoitu on suora lainaus tekstistä). Ammattilaisena uskallan olla tästä vahvasti eri mieltä. Usein psykoterapeutit ovat tehneet töitä julkisella puolella ennen koulutustaan, kuuluuhan koulutukseen pääsyn kriteereihinkin se, että on työkokemusta mielenterveyspuolelta. Itse psykologina työskentelin mm. ennaltaehkäisevässä mielenterveystyössä ennen kouluttautumistani ja koin työni merkityksellisenä ja mielekkäänä. Muiden hoitomuotojen väheksyminen ei tällä työtaustalla tulisi mieleen.

Mutta tein työssäni myös paljon arviointia siitä, miten vastaanotolle tulevia ihmisiä voisi parhaiten auttaa. Ja kyllä, ohjasin ihmisiä hakeutumaan kuntoutuspsykoterapiaankin silloin kun se tuntui tilanteessa mielekkäältä ja tarpeelliselta vaihtoehdolta l. kun kysymyksessä olivat pulmat, joissa oli selvää, että tarvitaan tiivistä ja pitkäkestoista hoitoa. Eli hoidon tarpeen arviointi on ensiarvoisen tärkeää eikä tätä vaihetta voi korvata pelkillä kyselylomakkeilla.

Heitto somatiikan puolelle. Kuvitellaanpa tilanne, että jalassasi on murtuma. Sen sijaan, että ammattilainen tutkisi jalan, ottaisi tarvittavat kuvat ja laittaisi kipsin, saisit täytettyäsi oloasi kuvaavia lomakkeita lopulta ohjeet siihen, mihin asentoon jalka laitetaan, kipsiainetta kotiin vietäväksi ja kuvallisen selostuksen tai linkin youtube-videoon, jossa opastetaan kipsaus. Niin tämä tietysti sen diagnoosin lisäksi. Mutta kaikki ilman, että kukaan olisi todella pysähtynyt katsomaan jalkaa tai kuuntelemaan, mitä sinulla on sanottavana, kuinka kova kipu on. Tai että oletkohan saanut kaatuessasi myös muita vammoja. Jostain syystä on vaikea kuvitella näin tapahtuvan somaattisen pulman kohdalla. Silti samaa tapahtuu mielen pulmien kohdalla ja sen ajatellaan olevan täysin hyväksyttävää.

Artikkelissa lyhytterapiat ja kuntoutuspsykoterapia asetettiin vastakkain. Vastakkainasettelu ei ole tarpeellista eikä pidemmän päälle millään tavalla hyödyllistä, lopulta erityisesti ihmiselle, joka hakee apua ongelmiinsa. Tiessalo toi esille, että hoidon porrastaminen näkyisi Kelan kuntoutuspsykoterapian kysynnän tasoittumisena. Voi olla. Tästä löytyy varmaan tutkittua tietoa puolueettomilta toimijoilta (Kela, THL). Se huoli mikä psykoterapeuteilla on, näin olen ammattikuntaani ymmärtänyt, on siinä, että oikeaa hoitoa tarjottaisiin oikea-aikaisesti. Tässä tullaan taas hyvän arvion merkitykseen.

Ja toinen heitto somatiikalle. Rinnassasi olevaa kyhmyä ei tutkittaisi eikä hoidettaisi, koska ei se nyt kuitenkaan olisi muu kuin vaaraton nesterakkula, joka häviää kyllä ajan kanssa. Mukaasi saisit kotiseurantalomakkeen ja lupauksen hoitajan chat-ajasta puolen vuoden päähän. Tai toisesta ääripäästä: auringonpistoksesta johtuvaa pahoinvointia ja päänsärkyä lähdettäisiin samantien hoitamaan teho-osastolla, kun lepo ja nesteytys olisi riittänyt. Ymmärtää ihan maallikkonakin edellä olevien ratkaisuiden järjettömyyden. Siksipä somatiikka ei näin toimikaan. Ajattelen, että kumpikin ääripää eli että kaikki ohjataan kuntoutuspsykoterapiaan tai että kaikkien on käytävä läpi erilaiset vaiheet nettiterapiasta lyhytterapiaan, on huono. Se ei palvele potilaita, mutta ei myöskään psykoterapeutteja.

Toimittaja toi esille, että psykoterapeutit ovat huolissaan siitä, ettei asiakkaita tule enää entiseen tahtiin. Aika yksioikoisen pohdinnan lopputulos oli ensisijaisesti se, että kalliin psykoterapiakoulutuksen itselleen kustantaneet ammattilaiset ovat ajatelleen Kelan piikin olevan auki loputtomiin. “Kelan piikki” on varsin asenteellinen ilmaisu. Toivon, että tämä ei heijastele analyysin taustatyötä enemmältikin.

Kelan kuntoutuspsykoterapia on mielenterveyden kentällä tällä hetkellä se osanen, joka toimii varsin hyvin. Siksi on erittäin hämmentävää lukea siitä, miten tämän asian esille nostamisesta tulee vain se tulkinta, että psykoterapeutit ovat huolissaan toimeentulostaan. Perimmäinen kysymys kun on se, että saavatko ihmiset sellaista hoitoa kuin tarvitsevat vai nyrjähtääkö nilkka jo hoitopolun alkumetreillä ja matka keskeytyy sitä myöten.

Psykoterapeutin ammatti on äärettömän mielenkiintoinen ja antoisa sekä samalla vaativa ja raskas. Kouluttautuminen, oma hoito ja valmistumisen jälkeenkin jatkuvat työnohjaukset vievät aikaa ja rahaa. Panostus edellyttää syvää motivaatiota ja kiinnostusta. Työtä tehdään rakkaudesta lajiin, lujalla ammattitaidolla ja etiikalla. Kenelläkään ei ole tarvetta venyttää hoitoja tarpeettomasti, mutta ihannetilanteessa hoito voisi jatkua niin pitkään kuin se oikeasti on tarpeen. Tähän ei “Kelan piikki” tahdo riittää.

Muutokset tiiviissä psykoterapiassa tai analyysissa vievät aikaa. Psykoterapeuttiyhdistyksen puheenjohtaja Nina Pyykkönen kirjoitti Helsingin sanomiin (1.8.2025) otsikolla Pitkäkestoinen psykoterapia perustuu neurotieteelliselle tiedolle. Suora lainaus: “… pitkäkestoisessa, tiiviissä psykoterapiassa on mahdollista luoda sellaiset olosuhteet traumatisoituneen hermoston uudelleenmuovautumiselle, joita tavallinen arkiympäristö ei usein kykene kannattelemaan. Keskeisiä elementtejä ovat jatkuvuus, turvallisuus, ennakoitavuus ja sellainen toisen ihmisen mieli, joka kestää ja kannattelee traumatisoituneen ihmisen sietämättömiä kokemuksia ahdistumatta ja suojautumatta.“ Oleellista on siis se, että muutokset hermoston tasolla vaativat aikaa ja toistoja. Näitä ei luoda lyhytterapiassa muutamalla käyntikerralla.