Toivon pilkahduksia ja arkista armoa
Psyyke ja elokuvapäivät järjestettiin nyt 15. kerran Helsingissä, Kino Reginassa otsikolla Toivottomuus ja toivo. Järjestäjinä olivat Suomen Psykoanalyyttinen Yhdistys, Helsingin Psykoterapiaseura ja Kansallinen audiovisuaalinen arkisto (KAVA). Erilaiset, huolella valitut ja toistensa tarinaa kauniisti tukevat elokuvat rytmittivät päiviä. Alustukset avasivat elokuvien sisältöä ja merkityksiä monesta kulmasta. Kokonaisuus toimi erinomaisen hyvin.
Päivien ensimmäinen elokuva Neljä tytärtä ja sitä seurannut psykoanalyytikko Raimo Niemistön alustus jäi valitettavasti näkemättä. Sen verran elokuvasta ja sen sisällöstä kuitenkin myöhemmin kuulin, että päätin löytää sen myöhemmin katsottavaksi. Mutta päivien teemaan ja erityisesti tunnelmaan pääsi kyllä mukaan hyvin myöhemminkin. Salillinen elokuvista ja ihmismielestä kiinnostuneita oman alansa ammattilaisia katsoi elokuvia keskittyneesti ja keskustelu elokuvien jälkeen oli vilkasta, myös -tai erityisesti- virallisen ohjelman ulkopuolella. Minulla oli mahdollisuus ja ilo jatkaa elokuvien analysointia kurssikaverini kanssa vielä pitkälle iltaa.
Elokuvat lähestyivät suuria kysymyksiä. Tämä maa on meidän (ohjaus: Jean Renoir) kertoi Ranskan miehityksestä toisen maailmansodan aikana lähestyen aihetta opettajan silmin. Elokuvan edetessä näimme päähenkilön henkilökohtaisen kasvun äidin taskussa olevasta aikamiespojasta itsenäisesti ajattelevaksi ja omalla paikallaan vastuulliseksi ja rohkeaksi mieheksi. Oleellista ei olekaan se, että pelkää, vaan se, että tekee pelosta huolimatta. Tärkeää ovat hyvät samaistukset, sopiva kannustus tai vielä enemmän se, että voi tulla nähdyksi myös sen kautta, mitkä ovat omat mahdollisuudet. Vaikka ne eivät aivan vielä olekaan realisoituneet. Ajattelen, että tässä tullaan hyvin lähelle psykoterapian ydinalueita.
Koulutusanalyytikko Hannu Sikkilän alustus elokuvasta vei ajatukset myös tämän päivän yhteiskunnalliseen tilanteeseen, totalitarismin synnyn mahdollistaviin tekijöihin, kielen ja sanojen käytön merkitykseen vallankäytön välineenä. Tästä omat ajatukseni menivät Orwellin klassikkoteokseen 1984. Toisaalta kielenkäyttö vallan välineenä ja historian uudelleen kirjoittaminen ovat paljon lähempänäkin, niin ajallisesti kuin maantieteellisesti.
Perjantain viimeinen elokuva oli Taivas Berliinin yllä. Kaunis elokuva vei meidät muurilla jaettuun Berliiniin, sen länsipuolelle. Elokuvalliset keinot jaetun maailman esittämiseen, mustavalkoisen ja värillisen kuvan käyttö kuvaamaan näkymätöntä ja näkyvää, ehkäpä myös jossain mielessä sisäistä ja ulkoista, välitti katsojalle elokuvan unenomaisen tunnelman. Lähes loppumatonta ajatuksenvirtaa, äänien kakofoniaa tai toisaalta toisiinsa lomittuneita tarinoita. Elokuva haastoi katsojaa kokemuksellisesti sillä tapahtumapaikkojen ja ihmiskohtaloiden seuratessa toisiaan, liikkui kuin siivillä, kohtauksesta toiseen.
Psykoanalyytikko Maria Lival-Juusela taustoitti alustuksessaan elokuvan syntyä. Ohjaaja ja toinen käsikirjoittajista Wim Wenders, syntyjään Berliinistä, havahtui siihen, että alkoi nähdä unia englanniksi. Hän palasi Berliiniin ja elokuvasta tuli hänen rakkaudentunnustuksensa jaetulle kaupungille ja sen ihmisille. Minua viehätti erityisesti kirjaston valinta yhdeksi tapahtumapaikaksi, johon aina palattiin. Valtava määrä tietoa ja tarinoita ja ihmisiä, jotka janoavat sanoja. Ehkäpä myös elokuvapäivien tapahtumapaikkana oleva kirjasto -Kino Regina sijaitsee Oodissa- lisäsi viehätystä.
Mutta tarinaa kuljetti eteenpäin näkymätön hyvä tahto, suojelevat ja kaikkialla läsnäolevat enkelit. Se herättikin kysymään, mikä on oma suhtautuminen sellaiseen, jota ei näe, eikä osaa järjellä selittää. Enkeleitä -onko heitä? Ja vaikka ei uskoisikaan näkymättömän maailman risteävän arkisen todellisuutemme kanssa, voimmeko toisissamme nähdä haurasta hyvyyttä, olla Ruonansuun laulun sanoin “enkeleitä toisillemme” tai menneiden vuosien Yhteisvastuu-sloganin mukaan kuin “Arkienkeli”. Ehkä kysymys on myös siitä, mihin toivonsa sijoittaa. Elokuva päättyi toiveikkaisiin sanoihin: To be continued.
Lauantaiaamu alkoi Robert Bressonin elokuvalla Kuolemaantuomittu on karannut. Kirjailija ja pitkän linjan elokuva-asiantuntija Antti Alanen kuvasi Bressonin uraa ja elokuvia mielenkiintoisesti ja yksityiskohtaisestikin. Hän toi esille oman tulkintansa Bressonin elokuvista siten, että neljä ensimmäistä elokuvaa edustavat tuotannossa armoa, loput neljä armottomuutta. Alanen haastoikin katsojaa näiden käsitteiden äärelle.
Elokuvan päähenkilö on vankilaan heitetty upseeri ja pako, tai alkuun sen suunnittelu ja valmistautuminen siihen, ovat elokuvan ilmisisältöä. Elokuva pitäytyy konkretiassa. Näytetään paljon sitä, miten päähenkilö punoo köyttä, repii lakanoita, raaputtaa lusikalla puuta. Ja Alanen korostaa alustuksessaan, että Bressonin elokuvissa ei ole tiedostamatonta psykologisessa merkityksessä.
Elokuvan nähneenä tekee mieli myös hiukan väittää vastaan. Siinä, missä pelkistetty näytteleminen ja lukuisat kuvaukset konkretiasta kohtaavat katselijan mielen, syntyy väistämättä merkityksiä. Vaikka elokuva ei erikseen alleviivaa mieltä tai sen luomia merkityksiä, ne ovat koko ajan olemassa taustalla. Miksi päivä toisensa jälkeen näkisi valtavasti vaivaa siinä, että saisi punottua köyttä sängyn jousista ja kaikesta kankaasta, minkä voi saada, ellei pystyisi näkemään muurin taakse? Ellei toivoisi pääsevänsä vapauteen? Ellei joku puoli itsestä uskoisi tähän mahdollisuuteen? Toivo ja jonkinlainen luottamus omiin mahdollisuuksiin kulkee koko ajan mukana, myös hetkissä, joissa epätoivo tai pelko ovat läsnä.
Ja lopulta elokuva on armollinen. Päähenkilö saa uuden mahdollisuuden. Samoin kuin Taivas Berliinin yllä elokuvan Damiel muutoksensa jälkeen tai Tämä maa on meidän elokuvan Albert Lory valamiehistön antaessa vapauttavan tuomion. Onko armo arkisesti ymmärrettynä uusia mahdollisuuksia? Ajattelen, että tämän armon ja uskon siihen jokainen psykoterapiatyötä tekevä voi jakaa.
Viimeisenä elokuvana oli Virpi Suutarin ohjaama Havumetsän lapset. Dokumentin keinoin kuvattiin Elokapinan, erityisesti siitä syntyneen metsäjaoston, toimintaa. Elokuva vei katsojan mukanaan uimaan tulvan peittämään metsään ja sukeltamaan kalojen joukkoon. Visuaalisesti kauniit kohtaukset toimivat laajalta kankaalta ja tulivat suoraan kohti, myös tunnetasolla. Samalla se antoi, ainakin itselleni, myös paljon tietoa siitä, miten aktivismi toimii, millä tavoin he vievät eteenpäin tärkeinä pitämiään asioita. Taustalla on paljon tutkittua tietoa ja aitoa huolta siitä, miten asioita hoidetaan valtakunnan politiikan tasolla.
Elokuvan ohjaaja Virpi Suutari oli itse paikalla keskustelemassa ja vastaamassa kysymyksiin. Asiantuntijuus, kiinnostus ja lämpö kuvastuivat hänen tavastaan kertoa yhteistyöstä kuvattavien kanssa. Itselleni elokuvapäivien otsikkoon sopien toivo nousi siitä, miten asialleen omistautuneet, lahjakkaat nuoret ihmiset toimivat niin kuin uskovat parhaaksi. Vaikka toivon ylläpitäminen voi haastavissa olosuhteissa olla välillä vaikeaakin, on sillä silti merkitystä. Samoin kuin vähittäisellä köydenpunomisella. Toivo on mielentila, joka tavoittelee tulevaisuutta. On olemassa aikaa myös tästä, joskus epätoivoisesta hetkestä, eteenpäin.