Luovat häiriötekijät

Sanat luovat todellisuutta. Käyttämämme kieli vaikuttaa suoraan siihen, miten ympäristöämme havaitsemme, mitä siitä löydämme, mihin kiinnitämme huomion. Ja mikä jää havaintomme ulkopuolelle.

Julkinen keskustelu siitä, miten diagnoosit ohjaavat havaintoamme ja itsehavaintoamme, on mielenkiintoista. Jos hahmotamme itsemme jonkin häiriön tai diagnoosin kulmasta, on johtopäätös usein, että jostain tarvitsee päästä eroon tai se pitää poistaa kokonaan. Ja tähän voi ratkaisuna tarjoutua lääkitys tai myös terapia silloin kun kyseessä on menetelmä, joka pyrkii vain jostain häiritsevästä pois. Tästä näkökulmasta ei oikeastaan ole tarpeen kysellä sitä, miksi jokin asia on niin kuin on.

Ihmisellä itselläänkin on usein tarve löytää selitys ja nimi hankalille tuntemuksille itsessä. Jos levottomuus on ADHD, niin kuin tietysti joskus voi ollakin, antaako se riittävän selityksen ja rauhan asian suhteen? Vai pitääkö diagnoosin jälkeen vielä löytyä jokin tapa olla itsessään niin, että tämä puolikin voi olla mukana?

Jos puhumme häiriöstä, oireesta, diagnoosista, vinoumasta, puhumme tavalla, joka näkee vain jotain, josta täytyy päästä eroon. Emme kysele, miksi joku asia on, niin kuin on. Miten tähän on tultu. Emmekä kysele, olisiko toiminto tai ominaisuus, joka saa oireen merkityksen, lopulta elämän puolella?

Anneli Hautala toi kirjassaan Viiltävä nuoruus esille syömiseen liittyvien ajatuksien ja toimintojen dynamiikkaa. Ja vaikka siis hänkin puhuu häiriöstä, Hautala tuo esille sen, että niin paradoksaalista kuin se onkin, on itse oire psyykkisen elossasäilymisen puolella. Vaikka se samalla vaikeissa muodoissaan voi konkreettisesti uhata henkeä.

Samalla tavoin voi laajasti ajatella kaikenlaisista ilmiöistä tai tavoista olla. Että jokin, joka alkuun näyttäytyy poikkeavana tai häiritsevänä, voi pohjimmiltaan olla kyseisen ihmisen tapa säilyä psyykkisesti elävänä. Ja on vielä eri asia nähdä jokin psyykkisenä suojautumisena ja nähdä sama asia ainutlaatuisena pyrkimyksenä säilyttää itse niin, että voi jatkaa elämää. Jälkimmäinen tapa ei ole vain suojautumista, jonka taakse on tarkoitus nähdä vaan enemmänkin luova yritys sellaiseen, jonka varassa voi elää.

Jos siis lähtisikin ajattelemaan ns. oireita ihmiselle itselleen sillä hetkellä parhaana mahdollisena tapana olla suhteessa toisiin ja itseen, muuttaisiko se sitä, miten suhtaudumme kaikkeen siihen olemisen kirjoon, mitä ympärillämme näemme? Mihin oikeastaan lopulta tarvitsemme käsitettä häiriö?

Uutuuskirja Diagnoosivyöry (Pekka Vahvanen, Miia Pohtola ja Katariina Parhi) käsittelee ymmärtääkseni myös kysymystä siitä, miten tapamme käsitteellistää asioita vaikuttaa havaintoon itsestämme ja sitä kautta hoitokäytäntöihin. Jos vaikeat kokemukset ovat aina traumoja, joihin tarvitaan traumaterapiaa, levottomuus on aina ADHD ja vaatii lääkityksen, tai elämänvaikeudet ja alakulo on aina masennusta, estääkö se lopulta tutkimasta sitä, mitä näiden nimitysten taustalla on? Mitä ne merkitsevät kyseiselle ihmiselle?

Nuorena psykologina tein paljon psykologisia tutkimuksia, joiden tarkoitus oli auttaa selvittämään myös oikeaa diagnoosia, vaikka lääkäri lopulta itse diagnoosin asettikin. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt oman naiiviuteni. Näin vain hoitoprosessin alun ja vaikka diagnoosi olisi tutkimusten myötä tarkentunut, hoito usein oli vasta aivan alussa. Psyykkinen työ oli edessä eikä se päättynyt, kuten oma osuuteni prosessissa, tutkimuksiin ja määrittelyihin.

Miksi kuuntelen keskustelua häiriöistä, oireista ja diagnooseista kriittisesti? Mikä on saanut minut miettimään näiden luonnehdintojen mielekkyyttä? Ehkäpä käsitys siitä, miten meistä jokainen yrittää selviytyä parhaalla mahdollisella tavalla, niillä eväillä, joita on saanut. Ettei elämä yleensä ole suoraviivaista tai helppoa. Hyväkään hoitosuhde ei tee lopulta immuuniksi sille, että elämässä tapahtuu asioita, joita ei voi hallita, ja joiden kanssa on lopulta tultava toimeen tavalla tai toisella. Tässä kohdin ovat kaikki keinot, luovasti, käytössä. Ja kaikessa rosoisuudessaan elämä voi silti olla kaunista, niin kuin sitä elävät ihmisetkin.

Jos näkee häiriössä pyrkimyksen selviytyä, niillä keinoilla, joita on käytössä, voiko näille pyrkimyksille antaa arvoa? Silloin vaikka pakonomaiset ajatukset tai toiminnot voivat näyttäytyä aivan eri valossa kuin poisopittavina oireina. Ja se, mitä nimitämme masennukseksi, voi tulla avuksi lähes sietämättömässä tilanteessa antaen mahdollisuuden vetäytyä, pysähtyä ja joskus myös levätä. Tarvitsemmeko lopulta vähemmän diagnosointia ja enemmän kokemuksien kuvailemista ja tunteiden kohtaamista hoitosuhteissa mutta myös ihmissuhteissa yleensä? Jos kiinnitämme huomiomme vain häiriöön, näemmekö luovaa pyrkimystä kasvuun?

Ja takaisin alkuun: Käyttämämme kieli ohjaa havaintojamme ja ajatteluamme usein enemmän kuin ymmärrämmekään. Jos puhumme vain häiriöistä, näemmekö ihmiset tämän määritelmän kautta kadottaen jotain siitä ainutlaatuisuudesta ja luovuudesta, jota jokaisessa lopulta on? Palveleeko häiriö-määritelmä myös meidän omaa ylemmyyttämme suhteessa toiseen ihmiseen? Ja onko ajatus silloin jotain sellaista, että voisimme ulkoapäin tietää, mikä toiselle on hyväksi ja mikä on häiriöksi? Mitä merkitsisi todella uskaltaa luopua tästä asetelmasta ja osoittaa se myös puhumalla eri tavoin? En tiedä, mutta jatkan ajattelua.