ulkopuolisuus

Kirjan viimeinen aukeama täyttyy, vielä lähdeluettelo, kirjailijan kommentit. Aivan liian nopeasti juoksivat tapahtumat, sivu toisensa perään. Hengästyneenä yritin vain pysyä matkassa mukana. Edes eteerisen kauniit luontokuvaukset eivät saaneet pysähtymään, ehkä seuraavalla kerralla sitten, sillä tämä kirja on sellainen, joka on pakko lukea uudestaan. Ei huomenna, eikä ensi viikolla, siihen on liian lyhyt aika, mutta joskus, kun taas kokee kestävänsä sivuilla kuvatun tuskan ja ihmiskohtalot, jotka voisivat olla totta noinkin, ovatkin omalla tavallaan.

Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu kosketti minua. Kirjailija oli taitavasti maalannut varmoin vedoin kauniin kuvan erittäin vaikeasta ja herkästä aiheesta. Musiikkina soljuva kerronta teki lähes sietämättömästä helpommin lähestyttävää. Toinen teos ei petä tässäkään suhteessa. Synninkantajat on alkusivujen teksteistä lähtien samanaikaisesti herkkää, mutta varmaa sekä psykologisesti oivaltavaa tekstiä. Lukiessa saattoi nauttia kirjan kerronnasta monella tasolla: Teksti on kielellisesti taidokasta ja yhtä aikaa syvää kuvausta ihmisen mielestä.

Kirjailija kuljettaa kertomusta kahdella tasolla ajassa. On kirjailijaminän, Aleksin matkakertomus, yritys löytää ymmärrystä filosofian, kulttuurien ja eri uskontojenkin näkemyksistä. Jotain hyvin inhimillistä on jakaa ja jakautua meikäläisiin ja muukalaisiin. Kirjan kertojien äänet Aliisa, Taisto, Auroora ja Aaron kertovat taas Aleksin suvun tarinaa. Sitä, josta ei puhuta, joka vaietaan, jota ei haluta muistaa. Miten toisaalta ulkopuolelta pakotettuina, mutta myös omasta sisäisestä rikkinäisyydestään lähtien ihmiset tekevät raja-aitoja sinne, missä niiden ei tarvitsisi olla, ystävien, perheen, erilaisten ajatusten välille. On pyhiä ja syntisiä, meikäläisiä ja muukalaisia, oikeassa uskossa olevia ja uskosta osattomia. Rajoja vetävät inhimilliset ihmiset, jotka oman haurautensa suojaksi tarvitsevat jotain, joka erottaa heidät muista. Sisällä on pelastuva lauma ja sähköaidan toisella puolella kadotetut, vieraat, muukalaiset, syntiset. Kirjassa toistuu monessa kohdin myös ajatus siitä, että isien synnit näkyvät kolmanteen ja neljänteen polveen. Yllättävää ei ole, että kirjan lähteistä löytyi myös Pirkko Siltalan Taakkasiirtymä -kirja. Se mikä ei tule tiedostetuksi tai mistä vaietaan, sitä kantavat seuraavat sukupolvet perintönään.

Kertojat kuljettavat omaa tarinaansa suhteessa tiiviiseen uskonnolliseen yhteisöön. Rauhalan kirjassa taustayhteisö on lestadiolaisuus, tarkemmin vielä vanhoillislestadiolaisuus, mutta kuvaus on myös yleisinhimillinen ja sinällään tapahtumat voisivat olla missä tahansa ulkopuolisilta suljetussa, oikein ajattelevien yhteisössä, joka opillisesti rajaa pois kaikki muut, todistaen omaa oikeassa oloaan normein ja säädöksin. Säädökset, raja-aidat eivät ole aina kirjoitettuja vaan usein suullista perimätietoa, ”Näin olemme näistä asioista aina ajatelleet” -tyyppisesti. Se, mikä tekee normeista mielivaltaa, ennakoimatonta vallankäyttöä, on niiden muuttuminen sen mukaan, miten asioiden ympärillä tulkitaan kehittyvän. Raja-aitoja täytyy korottaa, jos ulkopuolella oleva tulee, ainakin mielessä, uhkaavammaksi.

Aliisa edustaa romaanissa ihmistä, joka hyvin yksilöityneenä uskaltautuu ajattelemaan itsenäisesti. Hän ei mukisematta hyväksy erottautumista, näkee ihmisissä, ihmisyydessä, paljon yhteistä ja jaettavaa. On taiteiden alue, musiikki ja tanssikin, kirjallisuus. Oman ja rakkaan uskonyhteisön kehityssuunta tuntuu hänestä väärältä, erottautuminen tai eristäytyminen tarpeettomalta. Ovathan kyläläiset ennenkin soutaneet yhdessä ja laulaneet kansanlauluja. Aliisan ajatukset eivät miellytä heitä, jotka tarkemmin haluavat varjella oikeaa oppia. Evakkona seudulle tullut Aliisa elää todeksi suhdettaan ympäröivään luontoon rauhallisesti, kiirehtimättä, pakottamatta. Rikkaruohotkin saavat rehottaa. Kaiken kanssa ei tarvitse olla niin tarkka. Voi sietää erilaista, vaikka ei ajattelisikaan samalla tavalla, ymmärtää.

Auroora nuorena aikuisena etsii omaa suuntaansa. Hän rakastuu mieheen, jota ei hyväksytä, joka ei ole meikäläisiä. Tässä raastavan ristiriitaisessa kamppailussa hän joutuu tekemään omat ratkaisunsa, mutta se ei ole helppoa. Suonissa kohiseva elämä täytyy yrittää tukahduttaa, vaikka sitten omaa ruumista kurittamalla, niinhän yritti uskonpuhdistaja Lutherkin aluksi. Auroora kasvaa vähitellen ja löytää oman tapansa elää. Se vain johtaa yhteisön ulkopuolelle, eroon sisaresta ja tämän perheestä.

Taisto on jossain mielessä romaanin kaikkein haurain ihminen. Ulospäin päättäväinen, jyrkkäkin saarnamies, Jumalan sijainen Siionissa, kaipaa lopulta yhteyttä ehkä kaikkein kipeimmin. Nuoren äidin aviottoman lapsen osa ei ole varmasti ollut helppo. Hän hakee yhteyttä ulkoisista normeista, uskon tunnusmerkeistä, oikeasta opista. Todellisin yhteys hänellä tuntuu olevan kuitenkin luontoon, lintuihin, puutarhaan, joita hän hoitaa sellaisella rakkaudella ja intohimolla, jota ei sivuosaan jäävä vaimokaan ole koskaan saanut. Vaimoaan hän nimittää mielessään lintujen nimillä, milloin uivelo, milloin haahka. Hakeneeko jotain yhteyttä tuota kautta kuitenkin, omalla tavallaan? Ymmärrystä ei Taistokaan tunnu saavan osakseen sen enempää kotona kuin seurakunnassakaan. Ja tätä hän sitten vuorostaan välittää eteenpäin.

Yhtä lailla kuin Aurooran, niin Aaroninkin kautta tulee erityisen riipaisevalla tavalla kuvattua hämmennys ja ristiriita. Kaksi hänelle rakasta ja tärkeää ihmistä, Aliisa-mummo ja Taisto-pappa eivät ajattelekaan asioista samalla tavalla. Aaron on papan poika ja samalla mummonkin. On isän suku ja äidin suku. On rajattu alue ja toisaalta luonto, joka jatkuu puutarha-aidan ulkopuolella. Lapsen mieli ei vielä pysty käsittelemään samanaikaisia totuuksia. Asiat ovat hyvin konkreettisia, mustavalkoisia. Syntiin hukkuminen on uppoamista pyörteiseen virtaan. Kadotus on kauheaa. Pienen pojan mielessä on kuitenkin leikin ja taiteen alue. Sellaista, joka on hänen omaansa ja samalla jaettua. Papan kanssa tehdään konkreettisia juttuja, käydään kalalla tai linturetkellä. Mummo ruokkii mielikuvitusta kertomuksin ja kokemuksin ja mummolta äänitetyt musiikit soivat pienen pojan mielessä.

Tiukassa yhteisössä ei ole kuitenkaan sijaa taiteelle. Se on maallista, muita. Aliisan pyrkimykset rakentaa ymmärrystä yhteisen jaetun alueella ovat uhka oikeassa olemiselle. Hauraat yksilöt tarvitsevat vankat raja-aidat ja turvaa toisistaan. Ryhmän ulkopuolelle joutuminen, kadotus on rangaistus, jonka uhalla laumaa hallitaan. Lapsen kehityksessä on vaihe, jossa ulkopuolisuuden ja oman pienuuden käsittäminen on ajankohtaisesti loukkaavaakin. Vanhemmat voivat paljon auttaa lastaan tuossa kohdin ymmärtämällä tätä kokemusta, joka siis jossain muodossa on kaikilla, mutta siltä myös suojaudutaan itseriittoisella omavoimaisuudella, omnipotenssilla l. pienuuden ja ulkopuolisuuden kieltämisellä ja sen vastakohdaksi kääntämisellä. Ajatus siitä, että universumin mittakaavassa on oikeastaan vain maan tomua, on liian sietämätön, aikuisillekin.

Rauhala ei kauhistele tai syytä. Hän näyttää romaanin henkilöiden kautta taustoja, syitä, antaa ymmärrystä siihen, mikä voi tuntua muuten täysin käsittämättömältä. Ja niin kuin romaanin matkakertomusten kautta tulee esille, on lopulta nähtävissä niin monessa, että omnipotentti pyrkimys ainoan totuuden omistamiseen on inhimillistä. Miten pelko saa suojautumaan eikä jyrkkyydessä ole sijaa leikillisyydelle, luovuudelle, taiteelle l. kaikelle sille, mikä lopulta voisi tuoda ihmisiä myös yhteen ymmärtämään toisiaan. Synninkantajat taideteoksena haastaa ajattelemaan, luo yhteyksiä ja merkityksiä. Tiedostamisen, näkyväksi tekemisen ja surun kautta voivat sukupolvien haavat lopulta tulla myös ymmärretyiksi ja hoidetuiksi.