susiviha

Olen kiinnostunut susista, monestakin syystä, mutten vähiten siksi, että tuo koiran vapaa veli herättää ihmisissä monenlaisia reaktiota. Susikeskustelu kuohuu facebookin susi-ryhmissä. Osa on puolesta, osa vastaan, joku osa yrittää olla siinä välissä vain neutraalina tiedonjakajana. Tässäkin aiheessa keskustelu nopeasti polarisoituu. Toiseen kontekstiin siirrettynä puhuttaisiin sumeilematta vihervassarisuvakeista tai rajatkiinnirasisteista.

Pekka Juntti kirjoitti Ikkunan kolumnissaan (4.5.2018) susivihan anatomiasta. Hänen näkökulmansa oli sosiaalipsykologinen. ”Susikeskustelua seuratessa on syntynyt vaikutelma, että sudet ovat nyrkkeilysäkki, kanava purkaa pahaa oloa, toivottomuutta ja näköalattomuutta, joka maaseudulle on metropolihuumassa saatu aikaan”, Pekka Juntti kirjoittaa. Näkökulma on mielenkiintoinen. Asiaa voi tarkastella noinkin.

Itseäni kiehtoo kuitenkin enemmän se, miksi susi herättää pelkoa. On totta, että Suomen susikanta on tänä vuonna edellistä suurempi. Viime vuonna laumoja oli 14, nyt arvion mukaan 20. Myös susilaumojen sijainti on siirtynyt idästä länteen. Pohjanmaalla susien määrä on jopa kaksinkertaistunut (Kalevan verkkolehti 6.6.2018). Törmäyksiltäkään ei ole vältytty. Kaleva on uutisoinut susista niin Pelson lampaiden kuin metsästysvaliokoiran kuoleman yhteydessä. Kurikan vanhemmat vaativat lapsilleen koulukyytejä susien takia ja suden epäiltiin liikkuvan myös Iin Ojakylän koulun läheisyydessä. Kiimingin jälki varmistuikin sudeksi. Sydän-Satakunta uutisoi 12.7.2018 suden tulleen Kokemäellä pihapiiriin asti. Varovaisuuteen lienee siis joissain kohdin aihettakin, eipä sillä. Mutta väistämättä tulee mieleen, että aina reaktiot eivät ole suhteessa realiteetteihin, näin ainakin uutisointia seuraavassa keskustelussa. Silloin pelossa on mukana muutakin.

Herättääkö villi, vieras, vietinomainen halun suojautua? Onko väistämättä niinkin, että susi siinä mielessä on helppo kohde kaikelle sille epämääräisesti vellovalle, jota emme oikein uskalla itsessämme lähestyä? Usein puhun terapeuttina aggressiivisista tunteista, vihasta sutena, joka liikkuu jossain kaukana. Kun sitä ei todella ole kohdattu, ovat mielikuvat vielä todellisuuttakin pelottavammat. Ja kyllä, sudesta tulee silmittömästi raateleva peto, oma viha ryöpsähtää hallitsemattomana hyökkäyksenä silloin, kun sitä itse vähiten osaa odottaa. Siispä tuo villipeto meissä pitää kesytellä. Vihaan pitää tutustua vähitellen. Kotoiset koiramme ovat sudesta kesytettyjä. Samalla tavalla aggressio oikeassa käytössä on koiran tavoin hyvä kaveri. Se pitää puoliamme, antaa rohkeutta toimia, varmistaa selustan.

Mieleeni tulee myös muut, ehkä jossain mielessä tavanomaisemmat pelot. Tuttuja ovat tilanteet, kesällä varsinkin, joissa joku hyönteinen tai vaikkapa hiiri saa aikaan vaarallisuuteensa nähden kohtuuttoman suuren reaktion. On tietysti ymmärrettävää, ettei vaikka allergian seurauksena halua altistaa itseään esim. ampiaisen pistolle, mutta pelon mielekkyyden rajoja koetellaan silloin, jos ei voi kesäisin ulkoilla pelosta, että joku pistää. Usein ihminen itse tietää pelkonsa suhteettoman suureksi, kärsiikin siitä, mutta ei silti kykene toimimaan toisin. Tuossakin kohdin pelon kohde itsessään ei ole ratkaiseva. Tärkeämpää on se, millaisia mielikuvia kohteeseen liitetään ja mitä tunteita se herättää. Villi luonto on jossain mielessä aina arvaamaton. Siihen voi siirtää paljon omaa tuntematonta, levottomuutta ja kauhuakin herättävää.

Sudet saavat siis olla rauhassa niin kauan kuin eivät tule kiusallisen lähelle. Sopivan etäisyyden päästä, tai vaikka eläinpuiston verkkoaita välissä, voi niitä huoletta tarkkailla. Mutta liian lähelle tai ainakaan omalle tontille ei outoa, pelottavaa, vierasta haluta. Siinä pätee sama suteen ja ihmiseen. Mitä siis lopulta pelkäämme, kun pelkäämme sutta? Vai pitäisikö kysyä, että mitä itsestämme väistämme kohtaamasta, mitä siirrämme villiin luontoon? Sanotaan, että ihminen on ihmiselle susi mutta olisiko kuitenkin niin, että ensisijaisesti ihminen on itselleen susi. Siinä on sitä kesyteltävää.