psykoterapia

(suom. saapuminen, tulo, perilletulo)

Viikonloppuna katsoin uudestaan Denis Villeneuven ohjaaman elokuvan Arrival (2016). Jukka Tervo on kirjoittanut siitä blogissaan https://www.jukkatervo.com/kukaan-ei-nae-kulman-taakse/. Ajattelen, että elokuvasta löytyy ammennettavaa useampaankin kirjoitukseen. Kannattaa lukea ja katsoa sen jälkeen elokuva -tai toisinpäin. Tämä leffa nimittäin kestää useamman katselukerran.

Scifi, jota lajia Arrival menestyksellisesti edustaa, ei ole itselleni mieluisinta. Maailmojen sota, uusi teknologia, aikamatkailu -pitkästyttävää tekotiedettä suurella volyymilla erikoistehosteita.Tämä siis, jos katsot scifielokuvaa kuin dokumenttia tulevaisuudesta. Sen sijaan, jos katsot elokuvaa sisäisen heijastumana, alat nähdä mieltä sielläkin, missä aluksi kuvittelit olevan vain ulkoavaruudesta tulleita aluksia ja vieraan sivilisaation otuksia. Ja näin kaikki käy mielenkiintoiseksi.

Elokuvassa kaksitoista avaruusalusta laskeutuu eri puolille maapalloa, kansojen suurten johtajien luokse -näin ymmärrän. Näyttämöllä on Raamatullista tematiikkaa -onhan 12 myös Israelin sukukuntien luku. Sama tematiikka jatkuu heptapodien jalkojen määrässä. Seitsemän on sekin pyhä luku juutalaisessa perinteessä. Arrival on kokonaisuutena varsin apokalyptisissä tunnelmissa. Kukaan ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan, mutta jotain muuttuu, se on varmaa. Mikä tarkoitus aluksilla on? Miksi ne ovat tulleet?

Elokuvassa aika kulkee pirstaleina. Se on muistoja tai enteitä -aluksi on mahdotonta sanoa kumpaa, mutta elokuvan edetessä tapahtumat selkiytyvät kyllä. Tapahtumia katsotaan Louise Banksin (Amy Adams), kielitieteilijän silmin. Hänet kutsutaan mukaan, kun yritetään kommunikoida heptapodien kanssa. Tehtävä on vaikea. Se ei onnistu pitämällä etäisyyttä, myös suojat on lopulta riisuttava, jotta voi lähestyä toista. Työparina hänellä on fyysikko Ian Donnelly (Jeremy Renner), vähäsanainen, ehkä sosiaalisesti vähän kömpelö ja siksikin rakastettava jörö.

Elokuvassa kulkevat rinnakkain ajan kokeminen, kommunikaatio ja yhteys. Näin kirjoitettuna voisin yhtä lailla puhua psykoterapiasta kuin elokuvasta. Alun haparoinnin ja varovaisen yhteyden hakemisen jälkeen elävät keskustelevat keskenään. Aluksi vain vähän, etsien yhteistä kieltä, sanoja ja ymmärrystä. Tarvitaan molemminpuolista halua kommunikoida. Elokuvan Louise on kärsivällinen. Hänellä on halua selvittää heptapodien kieltä. Sitä ei kirjoiteta jostain pisteestä aloittaen, ei vasemmalta oikealle tai oikealta vasemmalle tai ylhäältä alas. Merkit ovat ympyrän kehällä. Tarkkasilmäinen katsoja voi huomata, että tässä kohdin samalla tarjoillaan syklistä aikakäsitystä lineaarin tilalle. Mutta ajatuksellisena analogiana psykoterapiaan tuokin toimii. Eihän psykoterapiassakaan ole oleellista se, että ihminen vain ymmärretään lineearisti, vaikka toisaalta myös ajallisen jatkuvuuden ja yhteyden selvittäminen voi auttaa oman henkilökohtaisen historian ymmärtämisessä.

Tunteet ja ristiriidat sen sijaan eivät ole aikaan sidottuja. Usein jonkun tunteen ymmärtäminen jossain kohdin saa ymmärrystä myös muissa kohdissa. Psykoterapiassa tapahtuu kolmessa ajassa: menneessä, nykyisyydessä ja tässä hetkessä. Käytännössä se usein tarkoittaa sitä, että samat tunteet ja ristiriidat tulevat esille suhteessa lapsuuden vanhempiin tai läheisiin ihmissuhteisiin, suhteessa nykyelämän tärkeisiin ihmissuhteisiin (puoliso, lapset, ystävät, sisarukset) ja vielä kolmanneksi tässä hetkessä l. suhteessa terapeuttiin. On lopulta toissijaista, missä kohdin nämä asiat tulevat käsitellyiksi ja syntyy parempaa ymmärrystä. Vaikutukset ulottuvat kyllä koko elämään. Haluaisin sanoa, että myös neljänteen aikaan -tulevaisuuteen -ainakin kykynä sietää paremmin ristiriitaisuuksia ja hankalia tunteita, kun niitä väistämättä tulee, myös terapian jälkeen.

Syvässä terapiaprosessissa aika ei hahmotu perinteisellä tavalla. On tarkoituksenmukaista, että mennyt ja nykyinen käyvät keskustelua keskenään. Ja vaikka psykoterapia toteutuu tarkoissa aikapuitteissa, on tietyt sovitut ajat ja ajoilla sovittu pituus, psykoterapiatunnin sisällä on usein ajattomuuden tunnelma. Parhaimmillaan asiat kutoutuvat mielessä taidokkaaksi kokonaisuudeksi, jota voi tarkastella yhdessä. Siinä kohdin on jo paljonkin yhteistä kieltä. Mutta niin kuin elokuvassa, se vaatii tuntien työn ja halua yhteyteen.

Elokuvassa yhteys löytyy oudon ja tutun välille, ulkoavaruudesta tulleiden ja maan pinnalla olevien välille, menneisyyden ja tulevan, kansojen ja kyllä – myös Louisen ja Ianin välille. Perinteinen rakkauselokuva Arrival ei kuitenkaan ole. Se näyttää tulevaisuuden, jossa rakkaus menetetään. Louise tulee ymmärtämään syyn eroon. Onko sitä mahdollista muuttaa? Sen elokuva jättää auki. Oleellista on kuitenkin, että tietoisena tuskasta Louise valitsee elämänsä. Hän valitsee läheisyyden vaikka tietää sen tarkoittavan menetyksiä.

Keski-ikäistyessä, elämän puolivälin kohdassa monet suuret valinnat on jo tehty. Kukaan ei tuo takaisin kohtaa, jossa voisit valita toisin. Aikaa ei voi kääntää taaksepäin. Elokuvaa katsoessa joutuu kysymään myös itseltään: “Jos tietäisin, mitä elämässäni tulee tapahtumaan, mitä koen, valitsisinko silti tämän kaiken? Ja toisaalta myös niin, että ellen olisi kokenut kaikkea tätä, olisinko tällainen, mitä nyt olen? Entäpä he, joiden elämään omani on yhteydessä?” Elokuvan Louise teki valinnan elämästään tietäen, että se sisältää sekä äärimmäistä onnea että raskaita menetyksiä. Pääsemmekö tulevaisuudesta tietämättöminä hiukan helpommalla? Tai ehkäpä me lopulta tarvitsemme vain rohkeutta lähestyä tuntematonta ja ainutlaatuista yrityksellä ymmärtää -siinä samalla myös itseämme.