psykoterapia

– Pohdintaa Tove Janssonin Näkymätön lapsi -tarinan kautta rakkauden ja aggression merkityksestä

”Äiti, sinun silmistäsi näen minut”, toteaa kolmevuotias ilmeisen tyytyväisenä oivalluksestaan. Winnicott ehkä puhuisi tuossa kohdin peilaamisesta l. siitä, miten äidin kasvot kertovat lapselle tämän arvosta ja hyväksytyksi tulemisesta. Tämä tapahtuma on lapsen minuuden kehityksen kannalta tärkeä. Äiti kertoo ilmeillään ja olemuksellaan siitä ilosta, jota lapsi hänelle tuottaa. Tärkeäähän on vielä aikuisellekin tulla kohdatuksi niin, että voi lukea toisen silmistä omaa arvoaan. Jokaisessa rakkaussuhteessa on mukana ripaus myös siitä, miten nautinnolliselta tuntuu nähdä oma merkitys toisesta, että oikeastaan on ihastunut siihen, miltä toisen silmissä näyttää.

Mutta mennäänpä Muumilaaksoon. Tove Jansson on oivaltavasti kuvannut sitä, mitä voisi kutsua myös Mahlerin tavoin erillistymis- ja yksilöitymiskehitykseksi. Tai miksei vaikka terapiaprosessiksi. Kaikki lähtee siitä, että muumitaloon tulee kaltoin kohdeltu tyttö. Hän on kuin ilmaa, vain kaulassa oleva tiuku kertoo, missä hän kulkee. Tuutikki saattelee Ninnin perheen luo ja kertoo siitä, että Ninni on ollut kylmän ja tunteettoman tädin hoivissa. Vähitellen hän oli muuttunut näkymättömäksi. Mahtaneekohan niin käydä, jos jatkuvasti katsotaan pahasti? Ja toisaalta, jos ei katsota kohti, jääkö jotain tärkeää syntymättä. Muumimamma ottaa Ninnin hoiviinsa ja näkee hänessä sen, jollaiseksi pieni tyttö voi tulla. Kaunis, uusi mekko tuo aran ja hennon äänen esille. Mutta kasvojaan ei tyttö vielä näytä.

Tärkeä kohtaus on siinä, kun Muumipeikko ja Pikku Myy alkavat leikkiä Ninnin kanssa. Tai ainakin he yrittävät. Ninni ei nimittäin osaa leikkiä. Hän on siihen liian myötäilevä, kiltti. Muumipeikko miettii, että Ninni ei osaa leikkiä, mutta Pikku Myy osuu oikeampaan todetessaan, ettei toinen osaa suuttua.

Muumimamman huolenpito ja rakkaus eivät pelkästään riittäneet siihen, että Ninni olisi saanut kasvonsa takaisin. Ninni ei vielä tullut sellaiseksi kuin on, omaksi itsekseen. Tarvittiin jotain enemmän. Pienen lapsen ensimmäisien sanojen joukossa on yleensä ”ei”. Joskus kuulee vanhempien ajattelevan, että tokihan lapsi sen oppii, kun eläväistä taaperoa kielletään menemästä, asetetaan rajoja, mitä voi tehdä ja mitä ei. Mutta tuolla sanalla on myös merkitys, jonka lapsi sille antaa. Se ilmaisee lapsen oman tahdon rajoja. Aluksi kokeilevana, sitten yhä ponnekkaammin. Ei tulee siihen, missä menee raja. Tuo näkyville sen, mitä haluaa ja mitä ei halua. Ei on erillisyyden sana. Minä haluan jotain muuta kuin mitä sinä haluat. Me emme halua samoja asioita.

Tarina jatkuu viehättävällä kuvauksella siitä, miten Ninni kulkee Muumimamman perässä kuin tankaten hyvää läsnäoloa sellaiselta, joka katsoo ymmärtäen ja arvostaen. Muumimamma tottuu siihen, etteivät Ninnin kasvot näy ja lapset tottuvat siihen, ettei hän leiki tai osaa oikein ilmaista tunteitaan. Tämä on kohta missä Ninni ikään kuin varastoi hyvää itselleen, kerää Muumimammasta sitä, mitä on tulla huomatuksi hyvällä tavalla. Tämä vaihe on äärettömän tärkeä siinä, että voi tulla näkyväksi. Pohjalle tarvitaan rakkautta, ettei aggressio tuhoa vaan auttaa erillisyyteen ja lopulta sellaiseksi kuin on, omaksi persoonakseen.

Kertomus näkymättömästä lapsesta loppuu kohtaukseen, jossa perhe on laittamassa venettä talviteloille. Ninni pelkää merta ja ilmaisee sen heittäytymällä maahan. Muumimamma ei moiti vaan kumartuu kysymään, mitä Ninni ajattelee. Ja vähitellen Ninni uskaltautuu rannalle. Muumipappa ajattelee kujeilevansa mamman kustannuksella ja esittää pukkaavansa Muumimamman laiturilta mereen. Hän ei ehdi kuitenkaan toteuttaa aikeitaan sillä Ninni, joka haluaa suojella mammaa syöksyy puremaan Muumipappaa hännästä. Ja pieni vihainen tyttö huutaa: ”Uskallapas vain heittää hänet suureen, kauheaan mereen!” Siinä keskellä kiukkua, kasvot muuttuvat näkyviksi. Ja kun tulee kiukku, tulevat myös muut tunteet, joita ei enää tarvitse yrittää pitää loitolla.

Kertomusta voi ajatella kahdella tavalla. Ensiksikin niin, että siinä rakentuu jotain, jota ei oikeastaan ollut kunnolla olemassa. Että hyvissä olosuhteissa, riittävän huolenpidon ja hyväksynnän ilmapiirissä voi vähitellen rakentua jotain, jota ei ehkä aluksi ollut olemassakaan. Toiseksi kertomuksen voi ajatella kuvaavan sitä, mitä on kun omat tunteet ovat torjuttuja. Miten haaleaa, merkityksetöntä koko oleminen voi silloin olla. Kuin ei olisi kunnolla näkyvä. Terapeuttina kertomuksessa näkee toivon. Toivo on hyvissä objekteissa, ymmärryksessä, joka vähitellen syntyy ja siinä, että riittävän hyvät puitteet mahdollistavat kasvun.