psykopatia

Olen viime aikoina ajatellut paljon pahuutta. Olen ajatellut sitä pahuutta, jonka näemme muissa ja sitä pahuutta, jota väistämme katsomasta itsessämme. On selvää, että ajankohtainen tilanne, Ukrainan sota ja sen järjettömyys, on ajatuksiani siivittänyt. Sodasta puhutaan lähes apokalyptisin termein hyvän ja pahan taisteluna. Suomalaisissa herää luonnollisesti sympatioita -ja suoraa toimintaakin- joka syntyy historiastamme suuren naapurin kyljessä. Talvisodan taisteluhenkeä toivomme ja toivotamme Ukrainaan. Sota on kuitenkin aina sotaa. Siinä kuolee ihmisiä, jotka ovat joidenkin poikia, miehiä, vaimoja, äitejä, isiä, lapsia, rakastettuja, ystäviä. Siksi ajattelen, että sodassa on vain häviäjiä. Ja eniten kärsivät he, jotka ovat muutoinkin vaikeimmassa asemassa.

Sota on järjetöntä. Diktaattorien, hirmuhallitsijoiden mielenterveyttä, tai oikeammin hulluutta, on usein jälkikäteen spekuloitu. Ja totta onkin, että kyllähän monen diktaattorin toiminnassa on voinut nähdä epäluuloa ja paranoiaa. Vai miten pitäisi ymmärtää Stalinin halu tapattaa ylimpiä upseereita myöten massiivinen joukko ihmisiä tai Hitlerin suojautumista bunkkeriin sodan loppuaikoina ja nyt uusinta, Putinin pitkää pöytää? Ajatus siitä, että “he eivät ole kuin me” suojaa, tekee eroa, helpottaa ahdistusta. Paljon kauhistuttavampaa on ajatella, että he eivät olisikaan hulluja vaan toimisivat vain häikäilemättömästi, omaa etua ajaen ja vielä pahempaa – että periaatteessa siihen kykenisi kuka tahansa, jos olosuhteet olisivat tietynlaiset. Eikä tämän tietenkään ole tarkoitus hämärtää vastuun rajoja, vaan tuoda näyttämölle pahuus, jonka itu ja ydin on jokaisessa. Mielenterveyden järkkymistä ei aina voi pitää syynä pahoille teoille tai suoranaisille julmuuksille. Sen tietävät varsin hyvin mielentilatutkimuksia tekevät ammattilaiset.

On helpompaa ajatella, että ihmisessä, joka tekee hirveitä tekoja, antaa käskyjä tuhota, täytyy olla jotain pielessä. Kristinusko opettaa persoonallisen pahan, Saatanan, olemassaolosta. Juudakseen meni Saatana ja niin tuo onneton kavalsi Mestarinsa. Tässä kertomuksessa sivurooliin jää, että Juudas oli myös uskonveljilleen kateellinen ja Mestariinsa pettynyt mies. Hän ei oikein tuntenut kuuluvansa joukkoon ja päätyi tekoonsa näin ollen monesta, inhimillisestäkin syystä. Näin ajatellen meissä taitaa kaikissa olla aimo annos juudasta. Olemme omaa etua tavoitellen valmiita häikäilemättömästi raivaamaan tieltämme onnemme esteet. Aina yllyke ei siirry suoraan toimintaan, mutta silti se ei tarkoita, etteikö sitä olisi.

Diktaattori ei säily asemassaan yksin. Martin Luther Kingin suulla todetaan, että pahinta ei ole pahuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus. On helppo heristellä sormea kohti toisen maailmansodan Saksaa ja ihmetellä vastarinnan vähyyttä. Natsien hirmukoneisto toimi, koska tavalliset ihmiset eivät kyseenalaistaneet: Osa tietämättömyyttään, osa pelosta, osa voimallisen propagandan seurauksena. Mutta en usko, että tässä kohdin suomalaisillakaan on syytä ylpeillä. Myös Suomesta lähetettiin juutalaisia varmaan kuolemaan. Aseveljeydellä oli hintansa. Ei koskaan pidä aliarvioida ihmisen kykyä ummistaa silmänsä hankalilta asioilta. Tätäkin tapahtuu nyt Venäjällä. Ja kun näitä tapahtumia miettii, ei voi olla kysymättä itseltään, miten minä olisin toiminut? Olisiko pelko voittanut oikeudentunnon? Ja mitä teen nyt?

Mitä pahuus on? Missä kohdin ihmisen sisäiset yllykkeet: kateus, kostonhimo, raivo, vallanhalu saavat sellaiset muodon, että hänen teoistaan puhutaan pahuutena? Onko raja juurikin siinä, että ajatella voi mitä vain, sen sijaan tekemistä säätelevät sosiaaliset normit, moraali ja laki? Muistan takavuosilta dokumentin Valkoinen raivo. Se oli dokumentti nuoresta miehestä, josta olisi voinut tulla kouluampuja. Se ettei hän koskaan toteuttanut epätoivoisia, raivokkaita fantasioitaan, johtui siitä, että hän haki ja sai apua ongelmiinsa. Ilman sitä lopputulos olisi voinut olla kovin toisenlainen. Tämän Laurin tarinaa katsoessa tulee miettineeksi, että missä kohdin on vielä mahdollista kääntää suuntaa. Samaa kysymystä mietin aikoinaan katsoessani elokuvaa Il Capitano, joka kertoi Ruotsin Åmselessä kolmoismurhan tehneestä Juha Valjakkalasta. Missä kohdin elämä menee niin pieleen, että tapahtuu jotain peruuttamatonta ja julmaa? Milloin olisi vielä voinut valita toisin?

Turun yliopiston tutkija Lauri Nummenmaa on luentosarjassaan “Pahuuden psykologia” lähestynyt kysymystä psykopatiasta. Hän ajatteli kyseisen piirteen esiintyvän väestössä suurinpiirtein samalla tavoin normaalijakaumalla kuin monien muidenkin psyykkisten piirteiden ja ominaisuuksien. Tuon ajatuksen mukaan vastakkaisissa ääripäissä olisivat esim. Stalin ja Äiti Teresa. Ja suurin osa ihmisistä sijoittuisi tuon kyseisen piirteen kohdalta ääripäiden välille. Pahuus tai psykopatia ei siis ole jotain, joka on tai ei ole ihmisessä. Kysymys on enemmän siitä, missä määrin sitä meissä kussakin on. Tämä ajatus on helppo ostaa. Tässäkään asiassa totuus ei ole mustavalkoinen vaan harmaan eri sävyt ovat olemassa. Eino Leino runoili: “Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista.” Toisaalta Apulannan pojat sanovat saman asian toisesta suunnasta: “Pahempi toistaan kumpikin on ja kuinka nyt ne tappaa toisiaan.” Ainakin itselläni on päivästä kiinni, kumpi kulma ajatuksissa on enemmän esillä.

Miksi lähdin pohtimaan pahuutta? Ehkä itseäni häiritsee keskusteluissa ylipäätään, mutta myös tässä, jako meihin ja niihin. Paha, pahuus nähdään itsestä ulkopuolisena. Se ei ole minussa, se on “niissä muissa”. Hyökkäyssota on raukkamaista vallankäyttöä ja siltikin ajattelen, ettemme voita mitään sillä, että unohdamme oman ihmisyytemme, myös sen pimeän puolen. Pahuus ei ole jotain, joka tulee meihin itsemme ulkopuolelta. Ehkäpä voisimme kutsua pahuudeksi piilotajuisia motiiveja ja tarpeita, jotka toteutuessaan loukkaavat toisen ihmisen oikeuksia ja pahuuden ilmentymäksi sitä, mitä tapahtuu, kun nämä siirtyvät toimintaan. Jotkut vastaavat siitä lain ja tuomioistuimen edessä, mutta kaikki ovat vastuussa vähintään itselleen.