psykoanalyyttinen psykoterapia

Jotkut asiat ovat sellaisia, että ne täytyy löytää aina uudestaan. Tällainen on Pentti Ikosen ajatus siitä, että psykoterapeutti tai psykoanalyytikko on se, joka on poistamassa esteitä siitä, että ihminen voisi itse tutkia omaa piilotajuntaansa. Tänään tämä asia tuli vastaan Pentti Ikosen kirjassa:

“Psykoanalyyttisessa psykoterapiassa, samoin kuin varsinaisessa psykoanalyysissakin, perustapahtuma on tietoisuudesta poissa pidettyjen eli piilotajuisten tajunnan osatekijöiden tiedostaminen, toisin sanoen niiden saaminen tietoisen itsehavainnon kohteeksi. Piilotajuisia tajunnan osatekijöitä voivat olla mitkä tahansa psyykkiset tapahtumat ja niiden väliset yhteydet, joiden tietoisuuteen pääsyä ihminen pyrkii estämään. Psykoanalyysissa tai psykoanalyyttisessa psykoterapiassa käyvä ihminen tekee sanotun perustapahtuman toteuttamiseksi työtä, ja psykoanalyytikon tai psykoterapeutin tehtävä on auttaa häntä siinä.” (Pentti Ikonen, Mayan huntu ja muita kirjoituksia, s.23)

Tuossa lainauksessa on oikeastaan tiivistettynä psykoanalyyttisen psykoterapian lähtökohta ja menetelmä. Psykoanalyyttisen psykoterapian perusoletus on, että ihmisellä, jokaisella itseasiassa, on asioita, joita hän mieluusti pitää poissa tietoisuudestaan. Tämä ei ole tahallista, mutta niin ihmisen mieli vain toimii, että jostain syystä kipeät, kiusalliset, ristiriitaiset, vaikeat asiat ovat enemmän tai vähemmän piilotajuisia. Ja näiden piilotajunnan osatekijöiden tiedostaminen, niin kuin Ikonen asian ilmaisee, on psykoterapeuttisen työskentelyn tavoite. Aivan oikein, noiden asioiden saaminen tietoisen itsehavainnon kohteiksi tai ehkäpä arkisemmin ilmaistuna -niiden vähittäinen ymmärtäminen- on terapian tavoite. Tämän ymmärryksen ja ajattelukyvyn lisääntymisen myötä, tulee kenties mahdolliseksi myös päästää irti sellaisista oman mielen keinoista, jotka ovat olleet usein erittäin tarpeellisena suojana. Paraneminen, jos sellaista sanaa haluaa käyttää, on siis sivutuote tästä prosessista.

Ehkäpä yksi terapian tärkeimpiä oivalluksia lopulta on se, että ei oikeastaan koskaan tule täysin valmiiksi tässä suhteessa. Myös elämän raadollisuuden ja omien vaikeidenkin tunteiden hyväksyminen ovat jotain sellaista, mitä terapiassa parhaimmillaan tapahtuu. Eli paradoksaalisesti: Emme suinkaan tule terveiksi käytyämme psykoterapiaa vaan oikeastaan vain huomaamme, etteivät muutkaan sitä ole. Jokaisella on omat kipukohtansa ja vaikeat tunteensa. Jokainen kamppailee ristiriitojen kanssa. Siinä suhteessa terapeutti ei ole parempi potilastaan, vaikka toivottavasti voi näistä asioista oman hoidon myötä olla itse tietoisempi. Terapiassa voi päästä vain siihen asti, missä olisi muutenkin elämässä menossa. Nuoren aikuisen terapiassa ei siis käsitellä keski-iän kriisiä, vaikka sillä, että oman mielen tutkimisen löytää, voi jatkossa olla vaikutusta, miten tulevia normaalielämään kuuluvia asioita kohtaa.

Aina siinä kohdin, kun ihminen tulee psykoterapia-arvioon kertaan psykoterapiasta muutamia perusasioita. Yritän kuvailla sitä, ettei psykoanalyyttisen psykoterapian tehtävä ole niinkään tuottaa valmiita vastauksia kuin oppia ajattelemaan, esittämään hyviä kysymyksiä. Tähän tarvitaan mahdollisuuttaa samaistua ajattelevaan toiseen, terapeuttiin, jonka kanssa vähin erin voi yhdessä katsoa vaikeita asioita ja kestää niiden herättämiä tunteita. Terapeutin tehtävä ei ole kertoa ihmiselle, miten tietyssä tilanteessa pitäisi tehdä tai miten olisi hyvä toimia. Hänellä ei ole ihmisen tilanteeseen mitään tietoa ylitse sen, mitä ihminen itse haluaa itsestään kertoa. Ja toisaalta kaikkea sitä, mitä ihminen kertoo, voidaan käyttää työskentelyn pohjana. Ei ole mitään sellaista, mitä terapiassa ei voisi puhua. Usein hyvät keskustelut lähtevät juuri silloin, kun mitään erityistä ei ole mielessä. On vain mahdollisuus seurata omia ajatuksia.

Joskus mielikuva terapiasta voi olla lähellä tutkijan työtä: Tarkastellaan, analysoidaan, ehkä luokitellaankin. Terapiassa katsellaan asioita yhdessä tarkasti, joskus hyvinkin yksityiskohtaisesti, kuin mikroskoopin lävitse, tutkien ja ihmetellen. Toisinaan tunnelma on kuin tunturivaelluksesta: Voi tulla lunta niskaan tai lipsua pitkospuilta, mutta matka jatkuu, kun on vähän levätty ja kuivateltu. Lopulta perillepääseminen ei ole vaelluksen tärkein kohta. Matkallaolo sinällään on jo tärkeää. Ja kyllä, toisinaan voi mielikuva olla kuin pätkä Roadmovieta: Paljon tapahtuu, matkaa tehdään niin, että hengästyttää, eikä suunnasta aina ole tietoa.

Jokainen terapia on omanlaisensa prosessi. Sen kestoa on ennalta vaikea määritellä. Tämä voi tietysti terapiaan hakeutuvaa hämmentää. Silti parhaimmillaan terapian ajattomuus mahdollistaa sen, että prosessiin voi todella heittäytyä. Jos asioiden tutkimiselle on riittävästi aikaa, eivätkä ulkoiset realiteetit, kuten terapian rahoitus, liikaa määrittele ajan kestoa, voi opetella itseään kaikessa rauhassa. Tämä tapahtuu terapiassa vuorovaikutuksessa, suhteessa toiseen, terapeuttiin. Siksi usein pelkät selfhelp-oppaat eivät vain riitä.

Myytti psykoanalyyttisen terapian vaitonaisesta ja etäisestä terapeutista on myös syytä kyseenalaistaa. Tietysti lähtökohtana ovat ihmisen itsensä tunnille tuomat ajatukset mutta pelkkä hiljaisuus vastauksena tuskin auttaa ketään. Abstinenssi ei ole sitä, etteikö terapeutti olisi omana itsenään, ammattilaisena terapiatilanteessa. Stereotyyppisesti toisteltuna kysymys “Mitä sinulle siitä tulee mieleen?” voi joissain tilanteessa tuntua loukkaavaltakin. Keskustelun painopiste on silti aina terapiaa hakevassa ihmisessä itsessään: hänen ajatuksissaan, kokemuksissaan, tunteissaan.

Mutta takaisin aloituksen lainaukseen. Tuossa kirjoituksessa Ikonen antaa toimijuuden sille, kenelle se kuuluukin eli ihmiselle itselleen. Terapeutti mahdollistaa psykoterapiatyötä luomalla puitteet, jotka auttavat työskentelyä. Tapaamisten säännöllisyys, riittävä tiheys ja puitteiden jatkuvuus antavat ajan ja tilan ihmisen itsensä työskennellä oman mielensä tutkimiseksi. Alussa terapeutin apua voi tarvita enemmän, mutta ajan kanssa ihminen voi vähitellen sisäistää tutkivan ja samalla myötätuntoisen suhtautumisen omaan itseen.

Lainaus pistää myös terapeutin oikealle paikalle. Turhat luulot omasta pätevyydestä, ylivertaisuudesta suhteessa toiseen, saavat väistyä. Ja samalla saa väistyä myös vääränlainen vastuu. Matkan suunnan, vauhdin ja reitin määrittää lopulta ihminen itse. Terapeutin tehtävä on pysyä mukana niin kauan kuin terapiaan tullut ihminen sitä tarvitsee.