Käyn aina kohti kuolemaa -ajatuksia Pirkko Siltalan luennosta Elämän päättyessä
Pirkko Siltala piti luentonsa Oulussa 24.4.2018 täydelle Pakkala-salille. Tuntia ennen luentoa sali alkoi vähitellen täyttyä. Itsekin tulin edellisestä vuodesta viisastuneena jo hyvissä ajoin paikalle. Yleisölle avoin luento Taakkasiirtymästä oli viime vuonna niin suosittu, että kirjaston aulassa parveili iso joukko pettyneitä, kun luentosaliin ei enää mahtunutkaan. Tällä kertaa pääsin sisälle asti. Yleisöryntäys ei sinällään ole yllättävää, kun kyseessä on pitkän linjan ammattilainen, koulutuspsykoanalyytikko ja kirjailija. Pirkko Siltala on ollut mukana perustamassa Terho-kotia, Suomen ensimmäistä saattohoitoon erikoistunutta yksikköä. Viimeiset kaksikymmentä vuotta hän on toiminut siellä työnohjaajana. Kuoleminen l. lopulta kuolemaan johtava prosessi on monella tavalla hänelle tuttu. Omakohtaiset esimerkit ja potilasesimerkit, joihin tietysti on asianosaisten lupa, värittivät Siltalan kerrontaa, samoin esimerkit kuvataiteen ja kirjallisuuden aloilta. Ja silti kuolema on yksi elämän suurista mysteereistä. Jokainen kohtaa sen lopulta yksin.
Otsikkoni on lainattu virrestä 611. Ajatus on luennostakin tuttu. Kuolema on läsnä elämässä sen alusta lähtien. Olemme kuolevaisia. Emme elä ikuisesti, vaikka lääketiede meneekin hurjin askelin eteenpäin. Kuolema on mukana varjonamme tai ehkäpä se on paremminkin kuin taulun tummat sävyt, jotka luovat syvyyttä ja joita vasten kirkas näyttää kirkkaalta. Parhaimmillaan tietoisuus siitä, että elämä päättyy, voi vapauttaa elämään rohkeasti, jos ei nyt kuin viimeistä päivää, niin kunnioittaen ainutkertaista mahdollisuutta. Siltalan mukaan elämän- ja kuolemanpelko kumpuavat samasta lähteestä. Pelko sairaudesta tai onnettomuuksista voi pahimmillaan kapeuttaa elämää, viedä uskalluksen, ehkä halunkin elää. Silloin kuolemanpelko kätkee alleen oikeastaan pelon elämää itseään kohtaan. Se ettei elämäänsä voi hallita loputtomiin -eikä kuolemaa- voi olla ajatuksena ahdistusta herättävä. Kumpuaakohan tästä lopulta myös halu kuoleman ja kuolemisen aktiivisille vaihtoehdoille? Onko eutanasia tässä mielessä viimeinen yritys hallita jotain, joka ei ole hallittavissa? Pirkko Siltala ei luennossaan käsitellyt kysymystä eutanasiasta, valitettavasti aika ei siihen riittänyt, mutta hyvästä saattohoidosta hän puhui kyllä sitäkin enemmän.
”Kun mitään ei ole enää tehtävissä, on vielä paljon tekemistä”, Siltala tiivisti yhden saattohoidon ajatuksista. Elämän lopussa on usein vielä mahdollisuus psyykkiseen työhön, integrointiin, ymmärrykseen ja sitä kautta eheytymiseenkin. Rajallisuuden realiteettia vasten usein psykoterapiatyökin tuntuu tiivistyvän, aivan kuin aikoinaan tenttiin lukeminen edellisinä iltoina. Ihmisillä on erilaiset valmiudet oman elämänhistoriansa ja elämänvaiheensa myötä kohdata kuolemaa, niin omaa kuin läheisenkin kuolemista. On totta, että nykyisin kuolema on siivottu silmistämme vuodeosastojen viimeisiin huoneisiin. Ehkäpä lääketiede on tullut helpottamaan ahdistustamme siinä kohdin, näennäisesti ainakin. Kuitenkin hyvä kuoleminen l. hyvä saattohoito, jossa ihmisen fyysiset, sosiaaliset, henkiset ja hengelliset tarpeet huomioidaan, jossa kuolevaa ihmistä kokonaisvaltaisesti hoidetaan, on jakamaton ihmisoikeus. Donald Winnicottin kesken jääneessä omaelämänkerrassa oli kannessa sanat: “Oh, God! May I be alive when I die.” Lause antaa monella tavalla ajattelun aihetta.
Siltala kertoi luennossaan saattohoidossa olleesta ihmisestä, jonka kohdalla kipulääkkeet eivät enää toimineet. Hoitohenkilökunta otti avuksi hyväntuoksuiset voiteet ja hellästi hieroi tätä ihmistä. Samanaikaisesti hän sai puhua niitä kokemuksiaan, jotka olivat jääneet vaikeina hänen mieleensä ja vähitellen kivut helpottivat. Keskusteluosuuden aikana eräs jo iäkkäämpi nainen kommentoi, että samalla tavalla hän haluaisi itseäänkin hoidettavan. Siihen kommenttiin ei ollut mitään lisättävää. Ruumillisuuden ja ruumiillisen hoivan tärkeys elämän ääripäissä, niin pienen vauvan kuin kuolevankin kohdalla on ensisijaista. Rakastava, hellä kohtelu luo suojaa, jonka varassa voi kohdata paremmin tulevaa. Vauvan kohdalla tiedämme jo, miten hyvä ja hellä hoito auttaa lasta kehittymään, luo aivotasolla yhteyksiä hermosolujen välille, antaa kokonaisvaltaisia tuntemuksia ja integroi vauvan ruumista, sen rajoja. Kenties jotain samankaltaista tapahtuu elämän lopullakin. Keskustelussa anestesialääkäri taas muistutti omalla kommentillaan yleisöä hoitotestamentin tekemisestä. Hoitotestamenttiin tulevat tiedot myös ihmisen arvoista ja elämänkatsomuksesta, sen lisäksi että siihen kirjataan ajatukset ja toiveet hoidosta. Ehkäpä vielä enemmän omaisia ja kuolevaa on autettava puhumaan kuolemasta. Ketään ei auta se, että kuolema lähestyvänä asiana sivuutetaan. Tästä oli taannoin koskettava mielipidekirjoitus Hesarissakin.
Miten kuolemasta sitten puhutaan? Muistan lapsuudesta ilmaisun siitä, miten joku nukkui pois. Lapsen kuullen ei käytetty sanaa kuolema, mutta jälkikäteen ajatellen se tuntuu hämmentävältä. Usein vieläkin kuulee samaa ilmaisua käytettävän, vanhat ihmiset puhuvat kuolon unesta ja äskettäin kuuntelin myös kuusivuotiaan pohdintaa siitä, onko kuolema kuin unta. Jenni Vartiainen taas laulaa, ettei halua kuolla vielä tänä yönä. Luennolla oli ajatus siitä, että kuolema ja uni ovat veljeksiä. Ja jotain samankaltaista siinä toki on: Kumpaankin menemme yksin, vain rajalle voi saattaa. Ehkäpä ajatus kuolemasta kuin unena sisältää jotain myös hautaansiunaamisen yhteydessä sanotusta: ”Maasta olet sinä tullut, maaksi olet sinä jälleen tuleva ja Jeesus Kristus on sinut viimeisenä päivänä herättävä.” Kun itse kuolema on mysteeri, niin ajatukset voivatkin olla enemmän mielikuvissa ja toiveissa siitä, mitä on kuoleman jälkeen. Kun kuolema on se hetki, jolloin elämä päättyy ja kuoleminen on prosessi, joka tähän johtaa, kuolemisesta, siihen liittyvistä ajatuksista, olisi hyvä voida puhua sillä kielellä, mitä ihminen itse käyttää.
Taide, tiede ja uskonnot puhuvat kuolemasta omalla tavallaan. Tor-Björn Hägglund puhui kuolemasta viimeisen taulun maalaamisena. Lääketieteen näkökulmasta kuolema on tasainen viiva sydänmonitorissa. Kristitylle kuolema tulee ennen ikuista elämää. Mutta vaikka kuinka yritämme ymmärtää kuolemaa kokemuksena, se ainutkertaisena jää lopulta arvoitukseksi. Tiedämme vain, että joskus se on kohdattava. Toivottavasti silloin lähellä on käsi, josta voi pitää kiinni.