Neuropsykoanalyysi

Viime sunnuntaina oli Suomen psykoanalyyttisen yhdistyksen kandikurssin 33 yhteinen koulutuspäivä, tai ehkäpä tarkemmin, ilta. Kouluttajana oli professori Cape Townin yliopistosta Mark Solms, neuropsykologi ja psykoanalyytikko, mies, joka on tuonut neuropsykoanalyysia suuren yleisön tietoisuuteen. Solmsin innostava esiintyminen ja selkeys tekivät vaikutuksen kuulijoihin ja tilaisuus oli välitön ja keskusteleva. Solms jatkoi viikonlopun jälkeen vielä Helsingin Psykoterapiayhdistyksen koulutuspäivillä ja illan edetessä hiukan harmitti, että arki ja työt kutsuivat jo seuraavana aamuna.

Solms toi esille neuropsykoanalyysin perusteita, aina Sigmund Freudista lähtien, mutta suurimman osan esitystään hän kuvasi lähestymistapaansa vietteihin. Viettiteoria sai melkoista tuuletusta, mutta niin vakuuttavasti hän puhui, että tätä lähestymistapaa on pakko tutkailla tarkemmin. Melkein tekee mieli sanoa, että Solmsin kuvailemana tämä lähestymistapa tuntui juuri siltä, mitä on etsinyt, jotta voisi paremmin ymmärtää vaikeita käsitteitä.

Olen huomannut, että vietti käsitteenä herättää keskustelussa, muiden kuin analyyttisten psykoterapeuttien kesken, voimakkaita negatiivisia mielikuvia. Usein törmää ajatukseen, että vietti on käsitteenä vanhentunut ja kuuluu samaan käsittämättömään, viktoriaaniseen sanastoon kuin oidipuskompleksi, kastraatioahdistus ja peniskateus. No kaikkien näiden käsitteiden tuominen selkeästi selitettynä tähän päivään olisi ehkä tarpeen. Viettiteoria kuitenkin siinä muodossaan kuin sitä on mahdollista tarkastella vaikka aivotutkimuksen valossa on hyvinkin ajankohtainen ja kiinni niin biologiassa kuin psykologiassa.

Psykoanalyysin kehittäjä Freud oli alunperin kiinnostunut neurologiasta. Hänen oivalluksiaan aivojen toiminnasta voidaan nykyisin kuvantamismenetelmin todentaa. Tämä tuntuu huikealta. Joku on tarkkailemalla ihmisen toimintaa ja päättelemällä voinut tulla tuloksiin, joihin päästään nykyään myös muita reittejä pitkin. Freudin tausta on käytännössä tuonut psykoanalyysin myös vahvan biologisen näkökulman. Vietin lähtökohta on biologiassa. Se toimii fyysisen ja psykologisen rajapinnassa. Vietti on pohjaltaan ruumiillinen tarve, joka vaatii psyykkistä työtä.

Solms jaotteli esityksessään (joka siis pitkälle pohjautui hänen artikkeliinsa Revision of drive theory) tarpeet fyysisiin ja emotionaalisiin. Molempien ryhmien taustalla on epätasapainotila, joka vaatii korjaamista. Fyysisten tarpeiden kohdalla tilanne on yksinkertaisempi. Niiden tyydyttyminen vaatii jotain asiaa. Kun on nälkä, tarvitsee ruokaa. Kun nukuttaa, pitää saada unta. Emotionaalisten tarpeiden kohdalla tilanne on kuitenkin monimutkaisempi.

Solms seuraa esityksessään neurotieteilijä Jaak Pankseppin primäärisen järjestelmän alasysteemejä. Panksepp on tuonut esille seitsemän erilaista toimintaa tai pyrkimystä, jotka yhdistävät itseasiassa kaikkia nisäkkäitä. Halu (lust), hoiva (care), pelko (fear), raivo (rage, paniikki/suru (panic/grief), tutkiminen (seeking) ja leikki(play) toteutuvat, tai joissain tilanteissa estyvät, suhteessa toisiin. Siinä, missä fyysinen tarve tyydyttyy, ainakin alun jälkeen, ilman toista, vaatii emotionaalinen tarve tyydyttyäkseen toisen. Ja siinä missä fyysinen tarve on yksinkertaisempi – kun tarvetta seuraa tyydytys, tarve sammuu, ovat emotionaaliset tarpeet ja erityisesti niiden keskinäiset suhteet ristiriitaisempia.

Ei ole tavatonta, että emotionaaliset tarpeet ovat keskenään ristiriidassa. Otetaanpa esimerkiksi tarve seksuaalisuuteen. Pyrkimys voi estyä, jos esimerkiksi suhteessaoloa toiseen värittää voimakkaasti paniikki/suru. Eli lähtökohtaisena oletuksena on yksinjäämisen kauhu. Tai uteliaisuutta ja avoimuutta erilaisille tilanteille, tarvetta ottaa selvää asioista ja ympäristöstä voi estää voimakas pelko. Jos näemme itseemme kohdistuvaa uhkaa, ei ole turvallista toteuttaa tätä puolta itsessään.

Erityisen mielenkiintoiseksi nousi leikkimisen alasysteemi. Kyky leikkiä, antautua leikkiin, kuvitella, ajatella “ikään kuin” on tarpeen, jotta voi löytää paikkansa ryhmässä, suhteessa toisiin. Kaikki etsivät paikkaansa hierarkiassa. Leikki on leikkiä, kun se on symbolista. Leikin hierarkiat siirrettynä arkeen näyttäytyisivät aivan jonain muuna. Lasten lääkärileikeistä tulisi hyväksikäyttöä, Olympialaisten miekkailusta verilöyly. Mutta niin kauan kuin kyseessä on leikki, molempien mielestä, se palvelee yhdessä tekemisen, vastavuoroisuuden, sosiaalistumisen tavoitteita. On tärkeää, että pelissä on reilut säännöt, eli toinen ei voi dominoida liikaa. Se on vallankäyttöä tai joissain tilanteissa, jopa väkivaltaa. Yhteisen toiminnan kautta kuitenkin harjoitellaan yhdessäolon taitoja. Leikki, leikillisyys, luovuus, ovat toki tärkeitä asioita iästä riippumatta.

Lapsi siis oppii vähitellen, miten näitä emotionaalisia tarpeita voidaan ilmaista niin, että ne tulevat tyydytetyiksi. Ja se ei aina ole kovin yksinkertainen prosessi. Oppimisessa on oleellista toisen vastaus eli millä tavoin tämä tarve tulee kohdatuksi. Ihminen tulee tarpeineen näkyväksi vuorovaikutuksessa, suhteessa toiseen. Voisi sanoa, että jokaisella meistä on vuorovaikutushistoriastamme johtuen omanlaisemme sekoitus erilaisia keinoja emotionaalisten tarpeidemme tyydytykseen. Osa näistä on toimivia ja toiset taas eivät ole. Ja näiden toimimattomien mallien, heräävien hankalien tunteiden kanssa ihminen tulee psykoterapiaan. Mikä on vuorovaikutuksessa syntynyt, on mahdollista ainoastaan vuorovaikutuksessa tavoittaa, ymmärtää ja korjata.