Hapuilevat sanat
Potilaani kuvaa omaa tunnettaan, välillä tuskastuenkin, kun mieli ei suostu kääntämään kokemusta ja kuvia sanoiksi. Tunnelma on tiivis ja täysi merkityksistä. Sanoja ennen kuin ne tulevat lausutuiksi tai enemmänkin -ennen kuin niitä edes on. Ollaan Wilfred Bionin beetafunktioiden alueella, Matte Blancon symmetriassa. Minä kuuntelen ja omaan mieleeni tulee kuvia kaikesta siitä, mitä juuri tästä ihmisestä ja hänen taustastaan, kokemuksistaan tiedän ja mielessä hahmottuu, yleensä jonkinlaisena kuvana myös jotain siitä kokemuksesta, jota hän yrittää minulle välittää. Joskus kuva on kuin sarjakuvastrippi tai pätkä elokuvaa, joskus enemmän sellainen, millaiseksi potilaani mielenmaisemaa olen kuvitellut. Joskus mieleen tulee myös laulunsanoja tai yksittäisiä potilaani lausumia lauseita. Tästä kaikesta, varovasti hahmotellen yritän oman kokemukseni kautta peilaten saada sana sanalta jotain muotoa sille, mikä on vielä muodotonta. Kuin ottaisi kynän käteen, eikä vielä piirtäessä tiedä, mikä on lopputulos, mitä lopulta hahmottuu. Squiggle game, mutta tässä ei ole paperia ja kynää, on vain eläytyvä mieli ja halu hapuillen yrittää löytää jotain hahmoa, yhteistä ymmärrystä, ja lopulta sanojakin kaikelle sille, mikä alussa on vain muodotonta pimeää. Tässä ei tiedetä, ei olla fiksuja, eikä teoreettisia. Tässä ollaan, kokemassa jotain, state of being.
Luimme ennen syyslomaa Marita Niemen artikkelin runouden ja tulkinnan samankaltaisuudesta (engl. Fumbling Words: Similarities Between Poetry and the Early Stages of Interpretation). Niemen kuvaus analyytikon pimeään kurkottavista sanoista, jotka yrittävät tavoittaa toisen kokemuksen syvää olemusta, aluksi hapuillen ja epävarmasti, on itsessäänkin kaunis. Artikkeli vei ajatukset runouden ja psykoanalyysin, ja vielä enemmän -taiteen ja psykoanalyysin yhtäläisyyksiin.
Kokemus elokuvasta, kirjasta, näytelmästä, musiikkiesityksestä, kuvataiteesta tai mistä taiteenlajista tahansa, voi olla vaikea kääntää sanoiksi. On helpompaa todeta toiselle, että joku näyttely pitää itse kokea tai elokuva nähdä, että sanat eivät pysty kertomaan sitä, mitä on itse kokenut. Joskus jokin elokuvan kohtaus tai kohta laulussa tuo pintaan tunteita, joita ei muuten siinä hetkessä tiedostanut olevan. Voi liikuttua ilman, että edes tietää miksi. Johonkin kohtaan itsessä juuri tämä resonoi. Sai sielun soimaan.
Psykoterapiassakin on joskus vaikea tietää, mitä juuri tapahtui ja silti on aivan selvää, että jotain liikahti, joku tavoitti, johonkin sai kosketuksen. Tätä kaikkea psykoterapeutti käsittelee myös omassa mielessään yrittäen saada parempaa ymmärrystä sille, mikä voi olla aluksi vain välähdyksiä, epämääräisiä tuntemuksia, hahmotonta ja häilyvää. Psykoterapeutti käyttää omaa mieltään toisen mielen tavoittamiseen, omia kokemuksiaan ja tunteitaan löytääkseen sanoja toisen kokemuksille ja usein epämääräisillekin tuntemuksille. Yrittää hapuillen sanoittaa toisen merkityksiä. Ja parhaimmillaan nämä hetket ovat kuin yhteistä instrumentaali-improvisaatiota, jossa toisen teema välillä dominoi, toinen seuraa, kunnes vuoro vaihtuu.
Luin uutisen Terapiat etulinjaan -hankkeen etenemisestä. Lähtökohtaisesti ajatus matalan kynnyksen nopeasta avusta on hyvä. Se vastaa varmasti monien tarpeeseen elämän erilaisissa kriisikohdissa. Hämmentävää sen sijaan oli huomata, että ratkaisuksi matalan kynnyksen resurssien vähyyteen esitettiin erilaisia itsehoito-ohjelmia, nettiterapiaa, appeja. Vastaanottava toinen, kuunteleva ja ymmärtämään pyrkivä ihminen loistaa poissaolollaan.
Inhimillinen, hapuileva, fyysisesti joka solullaan läsnäoleva, elävä, epävarma ja epätäydellinen. En usko, että koskaan voidaan ohjelmoida mitään sellaista, joka voisi tällä tasolla simuloida olemisen tilan kokemusta. Joka samanaikaisesti virheitä tekevänä pyrkii tavoittamaan aina uudestaan jotain ainutkertaista toisen olemisesta. Jatkossakin tarvitaan “pimeään kurkottelevia sanoja”, ei-tietämistä ja uskallusta olla epävarma, psykoanalyysin taidetta.