Terapiat etulinjaan -vai takavasemmalle
Terapiat Etulinjaan -hankkeen loppuraportti toimintakaudelta 2022-2023 (löytyy hankkeen sivuilta) herättää keskustelua kollegoissa, eikä syyttä. Raportti väittää mm. että sen kautta saavutettaisiin merkittäviä säästöjä. Säästöt syntyisivät siitä, että jopa 47 prosenttia masennus- ja ahdistuspotilaista toipuu hankkeen lyhytterapian aikana ja näin ollen kuntoutuspsykoterapioiden tarve vähenee tulevaisuudessa merkittävästi, 30 prosenttia. Tässäpä siis oivallinen ratkaisu siihen, että psykoterapiaan voi olla vaikea päästä. Keisarin kankaankutojat vakuuttelevat, että ei sitä pitkää psykoterapiaa oikeastaan edes tarvita.
Ennen kuin alan perkaamaan tuota tarkemmin, muutama sana taustastani: Olen tehnyt tähän astisen työurani sekä julkisen että yksityisen terveydenhuollon tehtävissä. Vaikka olen viimeiset kymmenen vuotta toiminut yrittäjänä tarjoten psykoterapiapalveluita, myös kelan palveluntuottajana, olen alkupuolen työurastani toiminut julkisen sektorin psykologin tehtävissä. Ja kyllä, molempia tasoja tarvitaan. On tärkeää, että ihmiset saavat -tai saisivat- keskusteluapua lyhyen odottelun jälkeen matalalla kynnyksellä terveydenhuollon ammattilaisen kanssa.
Miksi korostan terveydenhuollon ammattilaisuutta? Siksi, että tähän pakettiin kuuluu myös aluehallintovirastojen valvonta. Kenen tahansa terapeutin tai energiahoitajan tai valmentajan kohdalla tätä valvontaa ei ole. Kukaan ei takaa hoidon laatua tai sen antajan pätevyyttä. Terapeutti nimike ei ole suojattu. Sen sijaan esim. psykologi, lääkäri ja psykoterapeutti ovat suojattuja nimikkeitä.
Mutta yhtä paljon kuin perustason hyvää kohtaamista, joka siis tällä hetkellä vaikuttaa kokonaisvaltaisen resurssipulan vuoksi olevan lähes illuusio, niin kuin ns. ennaltaehkäisevä mielenterveystyökin, tarvitaan myös pidempiaikaista, pitkäjänteistä, ammatillista vuorovaikutusta eli psykoterapiaa. Kaikki eivät psykoterapiaa halua, eivätkä tarvitse. Kaikille se ei ole sopivin hoitomuoto tai ajankohtaisin.
Mutta silti on suuri joukko heitä, jotka hyötyvät nimenomaan psykoterapiasta, eivät harvajaksoisesta supportiosta tai selventävistä keskusteluista. Julkisen terveydenhuollon kontakti voi olla alkusysäys ja hoitoonohjaus nimenomaan pidempään ja tiiviimpään yhteistyöhön, usein yksityisen puolen psykoterapeutilla. Tällaista psykoterapiaan valmistavaa työtä tein itsekin julkisella puolella.
Mutta alun lupauksiin selvistä säästöistä. Miten vaikuttavuus on mitattu? Millä tavalla asiaa on tutkittu? Hankkeen sivuilla puhutaan ‘arkivaikuttavuudesta’. Kokeellisen tutkimuksen asetelmat, ymmärrettävästi, voivat olla vaikeita tilanteessa, jossa muuttujien hallinta on osin mahdotonta. Arkivaikuttavuus viittaa siis sivujen mukaan “arjessa havaittavaan terveyden ja hyvinvoinnin muutokseen -eli siihen, millaista arvoa organisaatiot palveluiden käyttäjille tuottavat”. Termin määritelmä tuntuu hämmentävältä.
Sivuilla olleessa Lääkärilehden artikkelissa https://www.laakarilehti.fi/tieteessa/kognitiivinen-lyhytterapia-tuo-apua-mielenterveyskriisiin/?public=b4683f25a22e8ab9a840ecfea26e2278 aukaistaan taulukossa sitä, mihin artikkelin tulokset perustuvat. Jos ymmärsin taulukkoa oikein, lupaavat prosentit perustuvat siihen, miten asiaa on potilailta hoidon alussa ja lopussa itsetäytettävillä arviointilomakkeilla kysytty. Masennukselle ja ahdistukselle ovat omat lomakkeensa. Keskimääräinen käyntimäärä ahdistuksen kohdalla oli 6,3 käyntiä, masennuksen 6,7 käyntiä. Näiden käyntien jälkeen siis potilaan oma arvio voinnistaan selittää lupaavaa tutkimustulosta.
Psykologina vahvasti kyseenalaistan itsearviointilomakkeiden antaman tiedon ainoana näyttönä tuloksellisuudesta. Kysymyslomakkeet ovat hyvin suoraviivaisia. On varsin helppoa päätellä vaihtoehdoista, millaisia tuloksia omat valinnat tuottavat. Potilaan omat ennakkokäsitykset suotuisasta vastausvaihtoehdosta ohjaavat usein valintaa. Tai se, millaisen kuvan itse haluaa tilanteestaan antaa, riippumatta suoraan, onko se todellinen kokemus vai ei. Yksittäisenä perusteena hyville tuloksille pelkkä itsearviointilomake ei mielestäni riitä. Se tarvitsisi tuekseen myös muita mittareita ja pitkittäisvaikutusten tutkimista. Erityisesti silloin, jos tutkimustuloksien pohjalta tehdään suuria linjauksia tulevaisuuden mielenterveystyöhön.
Entä sitten, lyhyttä vai pitkää, kunhan jotain hoitoa. Vai onko sittenkään? Sama toisessa kontekstissa: Jos syövän hoidoksi tarjottaisiin laadukkaiden ja tutkittujen, vaikkakin usein myös pidempiaikaisten ja kalliimpien menetelmien sijaan lyhyempää versiota. Jos poistettaisiin vain osa kasvaimesta? Jos sädetettäisiin kerta tai pari ja unohdettaisiin kokonaan myös kalliit täsmälääkkeet? Tämä voisi herättää julkisessa keskustelussa äkkiä meteliä. Tarpeenmukaisen hoidon puuttuminen saisi palstatilaa ja potilasjärjestöt barrikadeille. Miksi samaa ei tapahdu silloin, kun puhutaan mielenterveydestä?
Entäpä jos perusterveydenhuollossakin olisi mahdollista ihmisen kiireetön kohtaaminen, asioiden selvittäminen rauhassa keskustellen ja erityisesti kuunnellen? Sen sijaan, että tarjottaisiin ensikontaktiksi kyselylomakkeita vastassa olisikin kohtaamisen ammattilainen. Olisiko se lopulta kustannustehokkain ja lopputuloksen eli ihmisen henkilökohtaisen kärsimyksen vähenemisen kannalta kaikkein parasta?
Perustason mielenterveyspalveluiden kehittäminen on välttämätöntä. Sitä ei kuitenkaan voi tehdä vain suurella innolla idealisoiden jotain yksittäistä menetelmää tai toimintamallia. Silloin on suurena vaarana, että joku päivä havahdumme vilpittömään toteamukseen, että keisarihan on oikeastaan ihan alasti.