Elokuvia, mielikuvia, kuvia ja tunnelmia -Ajatuksia Sodankylän elokuvafestareilla koetusta
Joskus tarvitaan aikaa asioiden sulatteluun. Nyt kun lomaa on takana reilu pari viikkoa, on tullut tilaa pysähtyä ja ajatella. Minulle se tarkoittaa usein kirjoittamista. Tänä vuonna, kahden vuoden koronatauon jälkeen, piskuinen Sodankylä heräsi taas eloon tuhansien leffavieraiden myötä. Elokuvafestivaalien parasta antia, itse elokuvien lisäksi, onkin juuri tunnelma, yhteinen ja jaettu innostus tai ehkäpä jopa rakkaus elokuvataidetta kohtaan. Ohjaajat ja näyttelijät, niin koti- kuin ulkomaisetkin kertovat elokuvan tekemisen prosessista ja välittävät tavalliselle kuulijalle haastattelujen kautta jotain siitä intohimosta ja samalla myös kovasta työstä, mikä elokuvien tekemisen taustalta löytyy. Hämmästyttävää on se, miten kovan luokan tekijät asettuivat vuoropuheluun yleisön kanssa innostuneesti, vailla suuren staran elkeitä, vaikka monella mittapuulla sitä ovatkin.
Ohjaaja Ildikó Enyedi kertoi haastattelussaan tarkemmin taustastaan ja tavastaan tehdä työtä. Kuulijalle välittyi syvä kiinnostus ihmissuhteisiin, halu kuvata, yrittää ymmärtää sitä, mikä on kaikkein vaikeinta: Ihmisten välistä vuorovaikutusta. Enyedin haastattelusta jäi erityisesti mieleeni ajatus siitä, minkä ohjaaja ilmaisi (vapaasti suomennettuna): “Jos olet vahvasti jotain vastaan, olet jo sidottu (merkityksessä “lukittu”) siihen.” Vapaus tehdä ja ajatella syntyy siis toisenlaisista lähtökohdista -Mielen vapaasta liikkeestä, kyvystä kysyä ja kyseenalaistaa ennen kaikkea omat ajatukset ja tulkinnat.
Festareiden elokuvatarjonta käy moneen makuun. Ja monenlaisia elokuvia siellä myös näin. Elokuvafestareiden jälkitunnelmissa jäin miettimään, että jos elämä olisi elokuva, mikä elokuva kuvaisi sitä parhaiten? Olisiko se sarja toisiinsa limittyviä tapahtumia, joista jokainen voisi, tai olisi voinut, muuttaa elämän suuntaa, niin kuin Butterfly Effect? Vai taistelua kohtaloa vastaan niin kuin viikonloppuna näkemäni Kohtalon valvojat? Vai onko elämä “Sarja henkäyksiä, jotka seuraavat toistaan”, niin kuin lääkäri toteaa Ildikó Enyedin ohjaamassa elokuvassa The Story of My Wife? Vai olisiko Mathieu Amalricin Hold Me Tight kuitenkin lähimpänä sitä, mitä elämä kaikessa rikkonaisuudessaan on? Muistojen sirpaleita, toiveita, todellisuutta, syyllisyyden vääristämää mennyttä, ajatuksia, unelmia, kaikkea tuota hengästyttävänä kokonaisuutena. Rakenteeltaan kyseinen elokuva muistutti myös Tarkovskin klassikkoa Zerkalo.
Pohdimme festarikaverini kanssa sitä, onko olemassa huonoa elokuvaa ja jos on niin, millainen se olisi. Päädyimme ajatukseen siitä, että ellei elokuva herättäisi mitään tunteita, ei edes ärtymystä tai inhoa, se olisi huono. Olemme molemmat katsoneet myös elokuvia, jotka ovat herättäneet vastenmielisyyttä ja silti ne on ollut pakko katsoa loppuun. Itselleni sellainen elokuva oli Kubrickin ohjaama Kellopeliappelsiini. Kolme vuotta sitten Sodankylän elokuvafestareilla esitetty Koirat eivät käytä housuja taas oli monella tavalla hämmentävä. Ja silti sekin oli pakko katsoa loppuun asti. Ehkä siinä elokuvan katsomista ohjasi tarve ymmärtää enemmän ja paremmin, myös sellaista maailmaa, joka ei oman kokemuksen kautta suoraan avaudu. Myös Saw -elokuvien sarja kulki jossain inhon ja hämmennyksen maastossa ja silti, senkin huomasi katsovansa lopulta kokonaan. Toisaalta kauhuelokuvien, siihen genreen ehkä lähinnä luokittelisin myös Saw -elokuvat, katseluohjeena olen joskus kuullut ajatuksen siitä, miten elokuvaa voi katsoa mielensisäisen ehdottomuuden, julman sisäisen todellisuuden ilmentymänä. Missä “hammas hampaasta” ei ole vain lause vaan veristä todellisuutta. Siinä tullaan lähelle psykoottisen ihmisen kokemusta.
Itseäni viisaammat ovat todenneet, että elokuvaa voi katsoa kuin unta. Tai voi antaa sen vaikuttaa itseen kuin runo. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää ja silti se herättää tunteita, koskettaa. Pidän elokuvista, joiden rakenne ei aukea heti. Siirtymät ajassa sekä sisäisen ja ulkoisen todellisuuden välillä ovat kiehtovia. Sama koskee kirjallisuutta. Monitulkintaisuus jättää mahdollisuuden ajatella ja kokea omalla tavallaan. Eihän elokuvan katsomisessa kai lopulta ole kysymys siitä, miten kaikki todella tapahtui vaan siitä, millaisia tunteita se itsessä herättää.
Mihin psykoterapeutti siis tarvitsee elokuvia tai kirjallisuutta tai taidetta ylipäätään? Onko se keino tavoittaa kokemuksellisesti jotain sellaista, johon ei välttämättä oman elämänhistorian kautta suoraan ole kosketusta? Antaako taide eri muodoissaan mahdollisuuden kokea erilaisia tunteita, todellisia tunteita, puitteissa, jotka eivät ole totta? Tai ovat leikisti totta? Vai antaako se kokemuksellisuuden tai ilmiasun tasosta riippumatta mahdollisuuden kokea omia tunteita? Saada kosketus lopulta johonkin itsessä olevaan? Onhan surukin lopulta sama tunne riippumatta siitä, missä kontekstissa se on. Samalla tavoin tunnekokemuksen syvätaso on olemassa todellisena riippumatta siitä, missä yhteydessä eri tunteet tulevat esille, oli kysymys arkisesta ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, taidekokemuksen herättämästä tunnelmasta tai vaikka psykoterapiasta. Tosin näistä viimeinen, psykoterapia, on se tilanne, jossa kokemusta yritetään yhdessä ymmärtää ja löytää sille sanoja. Siksi psykoterapeutinkin on välillä hyvä pysähtyä kokemaan, ilman pakkoa heti tietää tai ymmärtää kokemaansa, vain kysellen, mitä äsken koettu oikein itsessä herätti.