Elämänkerta

Olen ikäpolvea, jolle Frendit näkyivät alkuperäisenä televisiosta, kerran viikossa. Vasta tämän jälkeen tulivat DVD:t, suoratoisto ja loppumattomat uusinnat. Ja kyllä, jos sopivasti kanavalle satun, katson tätä ihmissuhdekomediaa edelleen mielelläni. Minulta meni vuosia ennen kuin edes huomasin jaksojen olevan studioyleisön valmiiksi nauramia. Ja totta puhuen, en huomannut sitä itse, vaan väitin ponnekkaasti vastaan, ettei niin hyvä sarja tarvitse naurajia tuekseen.

Joka tapauksessa, sunnuntain uutinen Matthew Perryn kuolemasta pysäytti, samalla tavoin kuin Robin Williamsin kuolema 2014. Kamppailivathan molemmat miehet oman mustan puolensa kanssa, sille lopulta häviten. Perryllä tuho oli välillistä, mutta silti aktiivista. Hän haki helpotusta, lepoa, rauhaa, täyttymystä päihteiden kautta tuhoten lopulta terveytensä. Päihteet tulivat siihen, missä elämä itsessään oli liian sietämätöntä, ja hän koki olevansa riittämätön.

Perryn elämänkerta oli koukuttavaa luettavaa. Hän kuvaa addiktiotaan taitavasti: “Mieleni yrittää tappaa minut, ja minä tiedän sen. Päässäni vaanii jatkuva yksinäisyys, kaipuu ja takerrun ajatukseen, että jokin minun ulkopuolellani korjaa minut ehjäksi” (s. 15). Tuo jokin saattoi olla joissain kohdin toinen ihminen tai unelmien työ, mutta lopulta mikään ei tuonut helpotusta. Eivät edes päihteet.

Perry kertoo ensimmäisestä humalastaan: “…tajusin, että ensimmäisen kerran elämässäni mikään ei vaivannut minua. … Oloni oli täysin levollinen. En ollut koskaan ennen ollut niin onnellinen kuin sillä hetkellä. … Minua ei ollut hylätty, en riidellyt äitini kanssa, minulla ei mennyt koulussa huonosti, en miettinyt elämän tarkoitusta enkä paikkaani elämässä. Humala vei kaiken pois” (ss. 43-44). Jotain samankaltaista kokemusta olen lukenut myös Samuli Edelmanin ja Redraman elämänkerroista. Päihteestä tulee ratkaisu tunteisiin, tai elämään, joka on liian tuskallista tai vaikeaa koettavaksi sellaisenaan. Ensihumalaa on verrattu ensirakkauteen tunnevoimaltaan ja mielihyvältään.

Perry kuvaa kirjassaan kohtaa, jossa ensimmäisen kerran ymmärsi alkoholin olevan pakkomielle. Se mikä oli toisille samassa seurueessa hauskanpitoa ja koheltamista, ja alkoholin loputtua sama tunne saattoi jatkua, vaihtui Perrylle tuskaksi saada lisää juotavaa. Hän kuvaa, miten ymmärsi, etteivät muut kokeneet samalla tavalla kuin hän. Toisille ilman alkoholia oleminen ei ollut ongelma, hänelle oli. “Se [alkoholi] lievitti ahdistusta, myös sitä tuskaa, että olin yksin ja yksinäinen ja että olin yksinäinen myös muiden ihmisten seurassa. Se sai elokuvat tuntumaan paremmilta, musiikin kuulostamaan paremmalta, se teki minustakin paremman. … Sen ansiosta olin tyytyväinen, kun seurustelin naisen kanssa, enkä jatkuvasti miettinyt, olisiko elämä parempaa, jos deittailisin jotakuta toista. Se hävitti tunteen, että olin ulkopuolinen oman perheeni seurassa.” (s.85).

Lukemissani addiktien elämänkerroissa toistuu kokemus riittämättömyydestä, ulkopuolisuudesta, yksinäisyydestä. On jokin tyhjiö, jota päihde tulee täyttämään, ehkä aluksi siinä onnistuen, mutta vähitellen yhä varmemmin myös päihteestä tulee lopulta hylkääjä, pettäjä Se ei enää pysty täyttämään addiktin sille mielessään esittämiä vaateita, ja siitä huolimatta addikti jatkaa yrittämistään.

Perryn elämänkerran luettuaan on vaikea enää katsoa Frendejä samalla tavoin. Väistämättä huomaa ajattelevansa, että mihin kohtaan Perryn elämässä tämä tuotantokausi sijoittui, oliko menossa raitis kausi vai oliko koomikko tuossa kohdin pilleri- tai ryyppyputkessa. Kirjassa Perry kertoo Frendien kuvausten olleen hänelle tärkeitä ja hän teki kaikkensa, ettei olisi aiheuttanut hankaluuksia. Silti esimerkiksi sen jakson kuvaukset, joissa hän menee naimisiin, Perry käy päihdeparantolasta käsin. Jotain samaa huomasin ajattelevani, kun luin Samuli Edelmanin elämänkertaa. Siinäkin kerrotaan hyvin avoimesti siitä, missä vaiheessa addiktion kanssa mentiin minkäkin elokuvan kohdalla. Häjyt -elokuvaa ei meinattu saada aikataulussa kuvattua, niin huonossa hapessa toinen pääosan näyttelijä ajoittain oli.

Perryn elämänkerta alkaa siitä, miten hän joutui sairaalaan koska hänen paksusuolensa antoi periksi ja räjähti. Muistelmateos kulkee siis kahden ajan välillä: Hengenvaarallisen leikkauksen ja sairaalassaolon jälkeisessä ajassa ja enemmän kronologisessa järjestyksessä etenevässä ajassa. Jälkimmäisen kautta Perry pyrkii kuvaamaan addiktionsa taustoja. Pelkkä ymmärrys syistä ei kuitenkaan riitä siihen, että hän voisi lopettaa ja niinpä Perry puhuu myös AA:sta l. Anonyymeistä alkoholisteista ja siitä miten hän oli koko ikänsä etsijä. Kirja loppuu toiveikkaissa tunnelmissa, mutta niin kuin tiedämme nyt, Perryn elämä loppui inhimillisesti ajatellen liian aikaisin, ja voimme vain miettiä, kirjoittiko riippuvuus yksinäisen elämän viimeisen luvun.