Bion

Usein kuulee ajatuksen, että psykoterapeutin on tärkeää asettua “ei-tietämisen” -positioon. Ettei ammattilainen lue ajatuksia tai tiedä toista paremmin, mikä ihmiselle itselleen on hyväksi. Ja näin onkin. Emme voi kuvitella tietävämme toisesta ohitse sen, mitä ihminen itse meille kertoo, miten hän itseään ilmaisee. Tähän tekisi mieleni lisätä, miten hän itseään ilmaisee, sanoin tai sanoitta.

Huomaan miettiväni, onko tieto tietoa, vaikka sitä ei voisi sanallistaa ja edellyttääkö tietäminen aina tietoisuutta? Ja onko intuitio oikeastaan piilotajuista tietämistä eli että jokin puoli meissä tavoittaa jotain oleellista ilman, että pystymme siinä hetkessä selkeästi kertomaan, mistä oikein on kysymys?

Entä voimmeko psykoterapeutteina tai analyytikkoina ajatella, että tiedämme jotain psykoterapiaprosessista siinä hetkessä, kun jotain on kesken, tapahtumaisillaan, tässä ja nyt? En tarkoita teoreettisia pohdintoja. Enkä välttämättä sitäkään, mitä yhdessä vaikka työnohjaajan tai luotetun kollegan kanssa voi keskustellen tavoittaa. Nämä tulevat jälkikäteen, kun tilanteet ovat jo ohitse ja valinnat on tehty. Sanat on lausuttu tai jätetty sanomatta.

Katsommeko lopulta vain valintojen kautta avautuvaa vaihtoehtojen universumia tietoisena siitä, että valinnat vievät aina johonkin suuntaan, eteenpäin lähtöpisteestä? Ja lopulta se, millaisena yhdessä luotu vuorovaikutuksellinen tila näyttäytyy, on jotain sellaista mikä on rakentunut kaikista niistä valinnoista, sanoista ja hiljaisuuksista, mitkä ovat tähän hetkeen tuoneet. Ja myös niin, että jollekin toiselle analyytikko-analysandi -parille tämä valintojen kautta syntynyt todellisuus voisi näyttäytyä toisenlaisena. Se mitä psykoanalyyttisessa hoidossa tapahtuu, tapahtuu yhteisenä luomuksena ja on sellaisenaan ainutlaatuinen. Sitä ei voi toistaa samalla tavalla edes toisessa ajankohdassa prosessia.

Ja mitä tietäminen oikeastaan on? Onko tietämisestä psykoterapiassa kysymys jostain sellaisesta, jota emme voi varmasti, tietoisesti, tietää, tavoittaa, sanallistaa ja silti se on olemassa, ns. luissa ja ytimissä. Että jokin asia menee ihon alle ja tuntuu todelta, vaikka emme osaa kertoa, mistä on kysymys? Kielessämme on hyvin ruumiillisia ilmauksia, joilla on yritetty kuvata sitä, mitä tällainen intuitiivinen tieto oikeastaan on. Joku asia voi olla takaraivossa, tai joku reagoi selkäytimellä.

Vaisto tai intuitio tulee hyvin lähelle ruumiillisuutta. Tai on ytimeltään juuri sitä. Se on olemassa jo ennen kuin voimme sanoin kuvata sen, mitä tunsimme tai miksi toimimme, miten toimimme. Vauvaa ei voi hoitaa pelkän oppaan avulla, eikä mikään self help -kirja voi opettaa rakastumista. Ja silti kukaan ei käy epäilemään sitä, etteikö jotain todellista ole käsillä. Psykoterapian kontekstiin siirrettynä, ei mikään yksityiskohtainen manuaali lopulta anna avaimia siihen, miten psykoterapiassa pitäisi edetä. Tiedämme, mitä teemme, usein jälkikäteisesti, mutta osaammeko sanoin kuvata sen jollekulle toiselle, onkin jo toinen asia.

Ihminen kerää havaintoja ympäristöstään kaikin aistein. Sen enempää miettimättä koneistomme käsittelee valtavan määrän tietoa, joka ei koskaan päädy tietoiseksi. Ihomme aistii lämpötilaa, kosteutta, paineen tunnetta. Korvamme kuulevat paljon enemmän kuin mihin huomiomme kiinnittyy. Ja myös näönvaraisesti teemme koko ajan havaintoja tarkan havaitsemisen ulkokehältä. Havaitsemme liikkeen ja syvyyden. Ja hajuaistimme herättelee aivojemme syviä osia, jälleen ilman, että olemme tästä kaikesta millään tavalla tietoisia. Prosessit tapahtuvat ikään kuin taustalla mutta ne ovat silti olemassa.

Tavallinen esimerkki psykoterapian maailmasta on se, miten havaitsemme ympäristöämme ja millä tavoin vuodenaikojen vaihtelu voi vaikuttaa siihen, miltä tuntuu. Tai ehkäpä toisinsanoen, mitä vuodenaikojen vaihtelu tuo mieleen piilotajuisesti niin, ettemme kykene sitä heti ymmärtämään. Tällä on selkeä yhteys siihen, miten koemme vaikka menetykset suhteessa vuoden kiertoon. Vaikka asia ei olisi mielessä ajakohtaisesti, tietoisena siis, vuosipäivä tulee silti tajuntaamme kaikkien havaintojemme kautta. “Ennen ensilumen tulo sai mieleni alakuloiseksi. Nykyisin itken syksyisin äitini kuolemaa.” Lyhyt netistä löydetty lausahdus kuvaa tietämisen monia tasoja koskettavalla tavalla. Tässä on jo jotain, joka on saanut sanat ja muodon, tullut tietoiseksi. Tuon oivalluksen löytämiseksi on tarvittu paljon psyykkistä työtä.

Bion kirjoitti kuuluisan tekstinsä “Notes on memory and desire” vuonna 1967. Sen jälkeen monet ovat yrittäneet ymmärtää Bionin ajatusta siitä, että jokaiseen tuntiin pitäisi asettua ilman muistoa edellisistä tunneista tai pyrkimystä tulkita, ymmärtää tai parantaa. Toisin sanoen siis vapaana menneestä ja ilman tulevaisuuteen suuntaavia odotuksia, keskittyen siihen, mikä on todellista eli läsnäoleva tämä hetki. Vaatimus kuulostaa melkoiselta ja väistämättä mieleen tulee, että kyseessä on ideaali, johon tulee pyrkiä, tietäen ettei sitä saavuta.

Ogdenin artikkeli vuodelta 2015 (Intuiting the truth of what’s happening: On Bion’s “Notes on memory and desire”) on pyrkimystä lähestyä Bionin tekstin ydintä. Hän varoo tietämästä, mitä Bion tarkoitti, mutta hän ajattelee Bionin tekstin äärellä. Bion puhuu intuitiosta tietämisen muotona ja kuvaa, miten tietoiset pyrkimykset voivat tulla tämän piilotajuisen tietämisen tielle. Ogden tulkitsee Bionin menevän ajatuksissaan niin pitkälle, että analyytikon työ on intuitiivisesti tietää analysandin psyykkinen todellisuus olemalla yhtä sen kanssa. Eli että syvässä prosessissa me hetkittäin elämme potilaidemme psyykkistä todellisuutta. Olemme samalla sitä, mitä ammattilaisina ja ihmisinä olemme ja samalla suostumme olemaan jotain sellaista, mitä olemme potilaamme piilotajunnassa. Ja tämä yhdessä koettu, yhteisesti luotu vuorovaikutuksen tila, avaa ymmärrystä. Eivät analyytikon tarkat tulkinnat, vaikka niilläkin voi olla kohtansa, vaan yhdessä eletty ymmärrys.

Kun tietämisestä ja tiedosta psykoanalyyttisessa hoidossa puhutaan tällä tavoin, lienee enemmän kuin selvää, etteivät yksityiskohtaiset ohjeet tai teoriankaan luoma ymmärrys sinällään voi tavoittaa piilotajuista, intuitiivista, kokemuksellista. Psykoanalyyttinen menetelmä ei voi koskaan tiivistyä selkeiksi ohjeiksi tai toiminta-askeliksi, koska se ei ole ulkoapäin ohjautuva, vaan rakentuu psykoanalyyttisen hoidon “tässä ja nyt”, ainutlaatuisena luomuksena, joka on omanlaisensa juuri tässä nimenomaisessa suhteessa. Tietysti pohjalle tarvitaan paljon työnohjattua potilastyötä, luettua teoriaa eri kirjoittajilta ja kokemus omasta hoidosta, mutta loppu on kahden kauppaa, Ogdenin sanoin: This art of psychoanalysis.