Anthony Hopkins

Kaksi viikkoa sitten pääsin viimein elokuviin ja sain nähdä Anthony Hopkinsin ja Olivia Colmanin tähdittämän elokuvan Isä. Elokuva kertoo visuaalisesti ja erityisesti kokemuksellisesti muistisairaan mielen liikkeitä.

Anthony on itsenäinen ja itsepäinen 81-vuotias yksinasuva mies. Hänen tyttärensä Anne yrittää selviytyä muuttuvan arjen vaatimuksista. Halutessaan viehättävä mutta samalla aivan mahdoton Anthony itkettää avustajia ja tekee tyttärensä arjesta vaikeaa. Annen oma elämä on isän sairauden myötä kaventunut. Hän joutuu taipumaan vanhan miehen mielenliikkeisiin ja oikkuihin. Asumisjärjestelyt ovat varsin haastavia.

Samalla piirtyy myös toisenlainen kuva. Anthony on avuton ja hämmentynyt. Hän tarrautuu tyttäreensä toivoen tämän huolenpitoa ja peläten tämän hylkäämistä. Annen siskon kuolema ei ole jäänyt isälle mieleen. Hän toistelee vain sitä, miten hänen lempityttärensä on taitava ja ettei tämä ole aikoihin käynyt häntä katsomassa. Anne ei korjaa vanhan miehen käsitystä. On ehkä yrittänyt jossain kohden aikansa. Kuollut tytär saa siis olla mielessä vain poissaolevana, ainakin pääosin. Ahdistavilta tuntuvat mieleen pyrkivät muistot sairaalavuoteen vierestä. Ne on pidettävä poissa ja nuorempi tytär siten hengissä.

Olivia Colemanin esittämänä Anne tuo muistisairaan läheisen tuskan ja hämmennyksen näkyville. “Hän ei tuntenut minua enää”, Anne sanoo yhden tilanteen jälkeen. Hämmennys ja viha sekä suru läheisen hiljaisesta muuttumisesta, kuvastuvat Annen kasvoilla. Tunteet tuntuvat tosilta, myös valkokankaan toisella puolella.

Elokuvan ehkä hienoimpia elementtejä on kuitenkin juuri sen kyky saada katsoja kokemaan muistisairaan kokemusta. Menee aikaa, että ymmärtää, mitä vaihtuvat, välillä oudot ihmiset tarkoittavat. Mitä merkitsee se, etteivät taulut ole paikoillaan ja ihmiset käyttäytyivät kuin olisivat kotonaan. Elokuvan rakenne ja käsikirjoitus mahdollistaa sen, että voi kokemuksellisesti saada jotain aavistusta siitä, mitä muistisairaan mielessä tapahtuu. Mitä on se, kun muistot, toiveet ja todellisuus eivät enää erotu selkeiksi, erillisiksi kokonaisuuksi, vaan kaikki on yhtäaikaista ja hämmentävää. Mihin voi enää luottaa, jos ei omaan muistiin? Mikä on totta, jos eivät omat havainnot?

Anthonyn elämässä näkyy viimeinen yritys saada jotain selvyyttä elettyyn. Kokemus kuitenkin pirstaloituu. On liikaa aukkoja. Liian paljon sitä, mitä ei ymmärrä. Omat tavarat, erityisesti kronologista, eteenpäin menevää aikaa mittaava kello, ovat hukassa. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Elokuvan rakenne tuo esille kokemuksellisen, sisäisen ajan, ulkoisen ajan sijaan. Omassa mielessä voi yhtä aikaa olla valloittava steppaaja ja seuraavassa hetkessä ihmetellä, kuka oikein on. Aikaa tunteina, päivinä tai viikkoina ei varsinaisesti ole tai se ei enää jäsenny samalla tavalla. Katsojanakin on vaikeaa tavoittaa sitä, missä järjestyksessä asiat tapahtuvat. Mutta sillä ei lopulta kokemuksen kannalta ole suurtakaan merkitystä.

Elokuva on vähäeleinen. Kaikki tapahtuu keskusteluissa ja niiden ympärillä. Tällä elokuvalla ei ole onnellista loppua, ehkäpä sellaista ei ole tarjolla sen enempää muistisairaalle itselleen kuin hänen omaisilleenkaan. Jossain kohdin kaikki lopulta päättyy ja siihen asti hyvä hoito on koossa pitävä elementti. Elokuvan eräs teema johtaakin ajattelemaan vanhusten kohtelua, hyvää vanhuutta, hoitokotien todellisuutta. Se jättää katsojalle haljun tunnelman siitä, mitä elämä lukittujen ovien takana onkaan. Siinä saa samalla aavistuksen siitä syyllisyydestä, mitä omaiset joutuvat kestämään, kun yhteinen arki kotona ei enää ole mahdollista. Miten läheistäni hoidetaan, kun en enää itse jaksa?

Elokuva ei päästä helpolla monessakaan mielessä. Ja juuri siksi se on erittäin tärkeä itse kokea. Ehdottomasti elokuva, joka pitää katsoa uudestaan.