Alice Miller

Katsoin juuri dokumentin psykologi ja kirjailija Alice Milleristä. Alice Miller tunnetaan erityisesti siitä, miten hän vastusti lasten kurittamista kaikissa muodoissaan, niin henkistä kuin fyysistäkin väkivaltaa. Häneltä on mm. termi musta kasvatus. Tuossa dokumentissa norjalaistoimittaja palasi kolmenkymmenen vuoden takaisiin kokemuksiinsa siitä, mitä oli haastatella Alice Milleriä. Miller oli dokumentin mukaan hyvin tarkka yksityiselämästään ja haastatteluun suostuminen poikkeus. Nuori toimittaja ihaili ja kunnioitti haastateltavaansa. Olipa lukenut hänen pääteoksensakin Lahjakkaan lapsen tragedia. Kirjan hän oli saanut oman analyysinsä päätteeksi, näin dokumentista ymmärsin. Dokumentissa näemme innokkaan, ehkä hieman kokemattoman toimittajan työtä hänen haastatellessaan ihailunsa kohdetta. Dokumentin edetessä tulee kuitenkin esille, että myös toimittaja koki joutuneensa tukalaan tilanteeseen tuon yksityiselämäänsä määrätietoisesti suojelevan naisen edessä.

Alice Millerin tarinaa lähdetään jäljittämään hänen lapsuudestaan. Alicen kuvataan olleen eloisa ja omapäinen lapsi. Suhde äitiin oli vaikea ja vilkas lapsi joutui alituiseen pulaan suhteessa äitiinsä. Alice syntyi juutalaiseen perheeseen Puolassa ja toisen maailmansodan aikana hänen perheensä asui getossa. Alicen onnistui paeta getosta äitinsä ja sisarensa kanssa väärien papereiden turvin. Isä kuoli gettoon. Dokumentin sanoin hän oli liian juutalainen pystyäkseen esittämään jotain muuta kuin oli. Selviytyäkseen Alice taas palasi siihen, minkä osasi. Hän piilotti todellisen itsensä ja eli jatkuvassa paljastumisen pelossa. Dokumentissa pohditaan tämän vaikutusta Alice Millerin elämään. Tässä yhteydessä tulee mieleen myös Pirkko Siltalan kirja Taakkasiirtymä. Hän on tutkinut ylisukupolvisen trauman merkitystä erityisesti Suomen ja suomalaisten näkökulmasta. Eli sitä, miten sodat ovat vaikuttaneet suomalaisiin vaiettuna mutta raskaana taakkana. Irja Wendischin kirja Me sotilaiden lapset paneutuu samaan aihepiiriin tapauskertomusten kautta.

Dokumentissä aukeaa vähitellen ihaillun psykologin ja kirjailijan elämään toinenkin näkökulma. Se on Alice Millerin pojan Martin Millerin kokemus äidistään. Lainasin otsikkoon Martin Millerin äidistään kertovan kirjan nimeä. Käy ilmi, että Martin Miller on psykoterapeutti. Dokumentista tulee kuva äidilleen lojaalista pojasta, joka on ihaillut tämän työtä. Martinin kerrotaan olleen äitinsä tukena kolmen ensimmäisen kirjan julkaisuissa. Äidin persoonan ja toiminnan ymmärtäminen on tullut mahdolliseksi vasta vähitellen ja lopullinen vapaus kertoa asioita oikeastaan äidin kuoleman jälkeen. Martin Miller kertoo lapsuudestaan asioita, jotka ovat väistämättömässä ristiriidassa Alice Millerin ajamien ihanteiden kanssa. Kuulemme lukuisista katkoksista äidin ja pojan suhteessa alkaen jo hyvin varhaisesta vauvavaiheesta. Yhteyttä vauvan ja äidin välille ei syntynytkään ja Martin kuvaa äitinsä myöhemmin syyttäneen siitä hänen vaativuuttaan. Puolen vuoden ikään Martin oli ollut äidin sisaruksilla hoidossa ja sitten taas äitinsä luona. Pieni vauva on useaan otteeseen repäisty hoitajalta toiselle.

Alice Miller vastusti lasten kasvattamisessa käytettävää väkivaltaa. Martin Miller kuvaa isänsä pieksäneen häntä. Siihen ei Alice puuttunut. Martin oli välillä myös lastenkodissa esim. kehitysvammaisen siskonsa syntymän jälkeen ja silloin, kun hänen äitinsä oli järjestelemässä psykoanalyyttista kongressia. Musta kasvatus oli Martinin kohdalla todellisuutta. Ja vielä aikuisessa miehessä näkyvät sen jäljet. Päädyin dokumentin lisäksi hakemaan tietoa Martin Milleristä muutakin kautta ja löysin Uta Blohmin tekemän haastattelun Contemporary Psychotherapy -lehdestä (http://www.contemporarypsychotherapy.org/volume-7-no-1-summer-2015/interview-martin-miller/) Tässä Martin Miller käy dokumenttiakin tarkemmin läpi omia kokemuksiaan, jotka kirjan kirjoittamisen myötä ovat päässeet esille. Luin haastattelua ristiriitaisissa tunnelmissa. Onko tässä mies, joka vasta vuosien jälkeen on todella päässyt puhumaan itselleen vaikeista asioista, kertomaan totuuden ihannoidusta psykologista, joka kotioloissa näytti toisenlaiset kasvonsa? Vai onko vuosien tai oikeammin vuosikymmenien kaltoinkohtelu jättänyt lähtemättömän jälkensä seuraavaan sukupolveen niin, että kaikki koettu tulkitaan sitä kautta? Ehkäpä tässä kohdin voi tyytyä siihen ajatukseen, että Martin Millerin todellisuutta haastattelu ja osin dokumenttikin tuo esille. Lopullinen totuus lienee tässäkin jotain tavoittamatonta.

Dokumentti Alice Milleristä oli hyvin pysäyttävä. Olen kasvanut aikana, jolloin nämä Millerin kirjat olivat luettuja. Itsekin muistan tutustuneeni niihin jo nuoruudessa. Kirjojen sisällöstä minulla ei enää ole sanottavammin muistikuvia, mutta Alice Millerin nimeen olen liittänyt asiantuntijuuden ja rohkeuden puolustaa heikompia, lapsia. Siksi samaistuin mielessäni norjalaiseen toimittajaan, joka vähitellen, Alice Millerin jo kuoltua, uskaltautui lähestymään kokemuksiaan tästä naisesta ja haastatteluista uudelleen. Ja miten uuden näkökulman myötä ihannoitu asiantuntija ja lahjakas kirjoittaja tippuu jalustaltaan. Miten asiantuntijuuden takaa paljastuu lopulta kovin raadollinen kuva ihmisestä, jonka voi ajatella olleen monella tavalla oman menneisyytensä vanki. Hänen kohdallaan tuntuu olevan totta se, että mitä ei muista (tai on voimakkaasti torjunut) sitä elämässään toistaa. Ehkä se ei lopulta vie hänen kirjoittamiltaan kirjoilta pohjaa pois, mutta antaa niille eri tavalla hyvin henkilökohtaisen, synkän sävyn.

Dokumentti sai myös miettimään sitä, miten tärkeää psykoterapeutin on kohdata oma menneisyytensä. Ensisijaista tässä on oma riittävän pitkään toteutunut henkilökohtainen hoitosuhde. Vain näin voi saada jotain käsitystä omista varjoistaan. Martti Lindqvist on käsitellyt kirjassaan Auttajan varjo juuri auttamistyön pimeitä motiiveja. Myös Tommy Hellsten on laajassa tuotannossaan tuonut esille sitä, miten psykoterapeutin omat kokemukset vaikuttavat hänen tavassaan tehdä töitä. Kyseessä ei kuitenkaan ole kirjailijoiden etuoikeus vaan omien sokeiden pisteiden etsiminen pitäisi olla osa jokapäiväistä työntekoa. Tässä kohdin emme koskaan tule valmiiksi ja siltikin se on tavoittelemisen arvoista.