Perjantaina oli koulutusryhmämme integraatiopäivä, viimeinen lajissaan, vaikka kurssit vielä jatkuvatkin. Kevätkauden loppu on kuitenkin pian käsillä ja se saa miettimään asioita taaksepäin. Mitä on tapahtunut? Mitä olen oppinut? Miten kaikki on minua ja tapaani ajatella muuttanut, vai onko? Onko muutos jotain sellaista, joka omasta kulmasta katsoen tapahtuu niin hitaasti ja huomaamatta, ettei sitä lopulta itse hahmota? Mikä vaikuttaa eniten, koulutus vai kaikki eletty elämä tässä koulutuksen ohella? Ehkä lopulta kuitenkin liike, ettei jää paikoilleen, on valmis muuttumaan, on olennaisinta.
Entä miten sitten ammatillisen kasvun voisi määritellä? Muistan koulutuksen alusta ajatukseni psykoanalyytikon identiteetistä. Se tuntui joltain juhlavalta, kaukaiselta ja itselle vieraalta. Ei siksi, ettenkö olisi kokenut psykoanalyyttista ajattelua omakseni, vaan enemmän siksi, etten halunnut ajatella itseäni tai ammattilaisuuttani jonkin nimikkeen kautta. Saman tunnistan edelleen. Mielelläni ajattelisin niin, että tämä kaikki, mitä olen koulutukseni aikana jo tähän mennessä kokenut, on lisännyt ymmärrystäni tai vähintäänkin kiinnostustani kaikkeen siihen, mitä ihmisen mielessä tapahtuu. Ihmisen mieli, ajatukset, tunteet, motiivit, ovat alati innostavia ja jatkuvassa liikkeessä. Se, että tälle jossain kohdin tulee virallinen nimike, on lopulta sivuseikka. Ja tällä matkalla vain yksi etappi.
Oleellista on se, että on tunnistettava ja tunnustettava rajallisuus. Ymmärryksemme on rajallista. Työmme on rajallista. Hyväkin yhteistyö koskettaa parhaimmillaan vain osaa kaikesta siitä, mitä voisi kutsua minuudeksi, identiteetiksi, olemisen ytimeksi. Emme, onneksi, tule koskaan täysin analysoiduiksi, vaan jäämme väistämättä siinä suhteessa epätäydellisiksi, tai tekisi mieli sanoa – muuttuviksi ja liikkeeseen. Ja silti samalla on oleellisen tärkeää, että ammattilainen on riittävän kosketuksissa itseensä. Se pitää sisällään ajatuksen siitä, mitä kaikkea ei tiedä eikä ymmärrä, nöyryyden oman sokeuden edessä. Ehkä se parhaimmillaan antaa myös potilaalle mahdollisuuden samaistua ihmiseen, joka tietää, ettei tiedä ja joka silti voi olla tämän asian kanssa levollinen.
Työ vaatii rohkeutta suostua siihen, että epätäydellisenä ja tietämättömänä asettuu toisen mielen käytettäväksi ja yrittää yhdessä ymmärtää tästä toisesta vähitellen enemmän. Paradoksi on siinä, että samalla tiedostaa oman ymmärryksensä rajallisuuden ja samalla ylläpitää toivoa siitä, että itseään voi kuitenkin ymmärtää paremmin. Ja että tämä vuorovaikutussuhteessa todeksi eletty itseymmärrys todella vaikuttaa siihen, millaisena näkee itsensä ja elämän ympärillään. Oman näköisen elämän eläminen, eli riittävästi yhtenevä sisäinen ja ulkoinen todellisuus, on jotain sellaista, jota voisi yksinkertaisesti kutsua itsessään olemiseksi. Ideaalien ja todellisuuden jännite taas voi luoda sopivasti liikettä, kunhan nämä eivät ole lamaavan kaukana toisistaan.
Päivämme jatkui vielä yhteisen taidekokemuksen kautta illanviettoon, jonne oli kutsuttu myös aloittavan kurssin opiskelijoita. Huomasin miettiväni heidän tulevaa opiskeluaan toisaalta haikeuden ja toisaalta helpotuksen kautta. Heillä on edessään paljon mielenkiintoista, joka voi muuttaa tapaa katsoa ympärille, toisia ja ennen kaikkea myös itseä. Se on antoisaa ja työlästä. Me olemme nyt oman koulutuksemme loppupuolella ja vaikka ajattelen tätä kaikkea jatkuvan liikkeen ja muutoksen kautta, edessä olevan etapin vähittäinen lähestyminen tuntuu myös hyvältä. Mutta erityisen hyvältä tuntuu tässä ajassa ajatus jatkuvuudesta. Ennen meitä on ollut ihmisiä, jotka ovat olleet kiinnostuneita asettumaan (oman) mielen tutkimiseen ja meidän jälkeemme tulee ihmisiä, joilla on tässä suhteessa sama vilpitön uteliaisuus. Psykoanalyyttinen ajattelu elää ajattelevissa ihmisissä.
ps. Kuvan sinnikkäässä kevätkukkijassa on sipulissaan valmiina jo kaikki, mitä tarvitaan kukoistukseen. Oikeat olosuhteet taas mahdollistavat kasvun. Selkeä analogia koulutukseen nähden, näin ajattelen.