Toinen viiva
Kirjoittelen tätä äitienpäivän aamuna. Minut on herätetty laululla ja olen saanut astella kuin päivän kuningatar valmiille aamupalalle. Runsaasti lahjottuna, kaikella ihanalla omatekoisella ja vatsa täynnä vaihteeksi jonkun toisen -kaupan tätin- leipomaa kakkua sain jatkaa aamuani aurinkoisella terassilla. Naapuri liputtaa juhlapäivän kunniaksi. Meillä ei lippua ole oikein kunnolla vuosiin mahtunut nostamaan, koska kauniisti kaartuva pihlaja tuo oksistonsa liian lähelle lipputankoa. Mutta sitä ei voi eikä saa kaataa, koska se on kiipeilypuu, pihan paras.
Mutta palataanpa hetki vielä eiliseen. On hyvin kuvaavaa, että lapsettomien lauantai ja äitienpäivä ovat kalenterissa peräkkäin. Ne erottaa vain yksi viiva. Sama yksi viiva raskaustestissä erottaa orastavan toivon ja kipeän pettymyksen. Tahaton lapsettomuus koskettaa noin joka viidettä naista jossain vaiheessa (Väestöliiton perhebarometritutkimus). Näin ajatellen jokaisella on tuttavapiirissään ainakin yksi pariskunta, jonka toiveet perheestä eivät ole toteutuneet. Psykoterapeutti Janna Rantalan kolumni Hesarissa 10.5.2018 kuvasi koskettavasti lapsettomuuden kokemusta. Hänellä on nykyään kolme lasta, mutta kokemus lapsettomuudesta on kuitenkin osa itseä. Itse kuvasin kokemustani runoteoksessa Toinen viiva (2013). Äitiydessäni on aina mukana tummana pohjakaikuna kokemus siitä, ettei elämän syntyä voi hallita. Monenlaisia asioita voi päättää, kunnianhimoaan voi toteuttaa monella tavalla, mutta lapsia ei saa tekemällä. Viimeistään siinä kohdin omavoimaisuudesta on pakko luopua.
Psykoanalyytikko Elina Reenkola on kirjoittanut paljon naiseudesta ja äitiydestäkin. Hän tuo kirjoituksissaan ruumiillisuuden ulottuvuuden hyvin esille. Naisen ruumis, joka ei toimikaan niin kuin naisen ruumiin kuuluisi toimia, on kokemuksena äärimmäisen kipeä ja häpeällinenkin. Joka kuukausi tuo tullessaan uuden pettymyksen, uuden muistutuksen siitä, että itse ei pysty, vaikka haluaisikin. Pettymys on kirjaimellisesti verinen.
Facebookissa olen lapsettomien lauantain tiimoilta nähnyt päivityksiä, joissa hyvin suorasanaisesti kerrotaan, miten lapsetonta tulisi lähestyä. Hyvää tarkoittavat kommentit siitä, että jos vaan lujasti yrittää, niin kyllä se tärppää tai neuvot rentoutumisesta tuntuvat loukkaavilta. Myös puhe siitä, että ”ehkäpä näin ei ole tarkoitettu” tai ”ainahan voitte adoptoida” kuuluvat samaan kategoriaan. Ajattelen, että ehkä kohtaamisen lähtökohdaksi on hyvä ottaa ajatus siitä, että suruun on oikeus. Surun määrää ei vähennä eikä sitä tee yhtään helpommaksi se, ettei menetettyä ehkä konkreettisesti ole koskaan ollutkaan. Myös mielikuvista ja toiveista luopuminen etenee surun kautta. Surua ei tarvitse ratkaista. Sen käsittely ei nopeudu neuvoilla. Lopulta ystävien tehtäväksi jää mahdollisuus olla paikalla, kuunnella ja tarjota olkapäätä. Siinä on haastetta kylliksi.
Ulkona paistaa aurinko ja talven jäljiltä herännyt luonto houkuttelee seuraamaan kasvun ihmeitä, monella tavalla. On siis lähdettävä, elämä kutsuu. Mutta seuraavat säkeet jätän kuitenkin, muistutuksena siitä, ettei aina ole ollut näin.
Kevät
Talven jälkeen tulee kevät, sanotaan.
Mullasta nousee vihreä lehti,
pieni ja arka,
kylmää uhmaten.
Tästä pellosta ei kasva
korttakaan.
Kelvotonta joutomaata.
Elämän hylkäämää.
Ystäväni pelto jo kasvaa
tuleentunutta viljaa.
Omani odottaa,
siemenen itämistä.
Elämän ihmettä.
(Piia Rantakokko, Toinen viiva 2013)