Uncategorized

Psykoterapiasäätiö Monasterin koulutuspäivät Muutoksen edellytyksistä aikuisiällä vietettiin 3.-4.10.2025 Wegelius -salissa. Kouluttajina olivat koulutusanalyytikot Leena Björklund Turusta ja Liisa Pihlaja Oulusta. Mielenkiintoiset esitykset, tapaukset kommentteineen ja vilkas keskustelu antoivat näkökulmaa myös koulutuspäivillä katsotulle elokuvalle Mummola.

Itse näin elokuvan neljättä kertaa koulutuspäivillä. Ensimmäinen kerta oli jo Sodankylän elokuvajuhlilla. Tuolloin se oli kotimaisen elokuvan ennakkoensi-ilta ja siitä ei saanut mitään kirjoitella, koska varsinainen Suomen ensi-ilta ja julkaisu oli vasta myöhemmin syksyllä. Mutta jo silloin elokuva kutsui ajattelemaan suomalaisuutta, sukua, perhesalaisuuksia, sukupolvien jatkumoa ja itseäkin osana tätä kaikkea.

*Seuraava pohdinta sisältää juonipaljastuksia, joten jos haluat säilyttää jännityksen ja katsoa elokuvan ensin -se on toistaiseksi nähtävillä vielä Areenassa- kannattaa lopettaa lukeminen tähän.

Elokuvan päänäyttämö on mummola. Keskustelussa kävi ilmi, että kyseessä on ohjaaja Tiia Kouvon oma mummola ja elokuva on kirjoitettu suoraan tähän ympäristöön. Kolmen sukupolven yhteisessä joulunvietossa kuuluvat ja näkyvät useille tutut elementit. On arkista keskustelua siitä, miten on taas törsätty joulukukkaan ja onko riisipuuroa keitetty liikaa, kun ei sitä lopulta niin moni syö. Naapurit tuovat joulukonvehteja “ihan vaan arpajaisvoitto” ja mummo hätäilee: “mitäs me annetaan teille?” Kun elokuvaa katsoessa nauraa, nauraa itselleen ja läheisilleen. Naurun vaihtoehtona olisi usein kiusallinen myötähäpeä ja kyllä sitäkin katsojana kokee.

Mummo (Leena Uotinen) ja Vaari (Tom Wentzel) asuvat vielä kotonaan ja tyttäret Helena (Elina Knihtilä) ja Susanna (Ria Kataja) ovat tulleet perheineen joulunviettoon mummolaan. Tulee vaikutelma, että asiat tapahtuvat samalla kaavalla kuin monena aikaisempanakin vuonna, tai kaikkina jouluina tätä ennen. Järjestellään koristeita, kinataan, saunotaan ja syödään, ja kaiken tämän keskellä vaari juo aivan liikaa.

Ensimmäisen illan ruokailu menee vielä keskustellen kaikenlaisesta. Vaarin kömpelö tarinankerronta ja leikinlasku ei oikein saa vastakaikua ja pöydässä on hetken kiusallinen hiljaisuus. Tulee väistämättä mieleen, että osataanko tässä oikein olla keskenään, miten pitäisi keskustella ja kohdata toisiaan. Keskustelu on kuin irrallisia puheenvuorosaarekkeita, joista ei oikein rakennu mitään yhteistä, kokonaista tai ehjää. Yristystä on silti senkin edestä.

Susannan mies Risto (Jarkko Pajunen) yrittää monessa kohdin tuoda vaimonsa tekemisiä esille. Kehuja ei juurikaan heru, kriittisiä kysymyksiä kyllä. Ja seuraavana päivänä siskot kinastelevat että kutsutaanko voita voiksi vai pitäisikö kuitenkin puhua margariinista… Joulusaunassa silti jaetaan aitoja tunnelmia. Tämä juonne on herkullinen kuvaus sisaruskateudesta. Pikkuisen pitää nokittaa mutta tiukan paikan tullen löytyvät myös yhteisymmärrys, taito vetää yhtä köyttä. Onhan taustalla lähes elämänmittainen suhde.

Näin neljännellä katselukerralla ajatukseni kiinnittyivät kuitenkin erityisesti kolmanteen polveen, lapsiin. Helenan poika Simo (Sakari Topi) sekä Susannan ja Riston lapset Hilla (Elli Paajanen) ja Kassu (Toomas Talikka) edustavat elokuvassa muutoksen mahdollisuutta. Siinä missä isovanhemmat toteavat vuoron perään: “Ei se oo niin yksinkertasta.”, Hilla osoittaa epäkohtia ja vaatii parannuksia. Hänen suorat kysymyksensä saavat aikaan sen, että jouluaterian aikaan jo tukevassa humalatilassa oleva vaari viedään lepäämään sen sijaan, että häntä väkisin istutettaisiin pöydän päässä.

Keskustelu saattaakin mennä siihen, miten joulut ovat aina samanlaisia ja miten Lasse-vaari juo aina liikaa. Mummo yrittää pehmennellä, selittää parhain päin, ehkäpä on unohtanutkin pahimmat, mutta siskot kertovat tilanteita, joissa isän juominen on ollut noloa ja miten heitä on hävettänyt. Huomaan miettiväni, onko näitä keskusteluita käyty perheessä yhdessä aiemmin vai onko tämä nyt ensimmäinen kerta, että voidaan vapaasti puhua, kun vaari ei ole kuuntelemassa.

Vaikka aikuisille joulut toistuvat samanlaisina vuodesta toiseen, lapset odottavat joulua. Hilla tekee videota perinteisestä suomalaisesta joulusta. Joulupukkikin tulee, tässä tapauksessa mummon äänellä, ja lauletaan yhdessä. Hilla esittää herkän laulun, mutta kesken kaiken humaltunut vaari yrittää ehtiä vessaan. Herkkä ja liikuttava kohtaus päättyy täydelliseen sekasortoon, kun kiroileva joulupukki pyyhkii yökkien vaarin sotkua matolta. Illuusio särkyy karulla tavalla ja Hilla kirjoittaa vaarilleen kirjeen. Hän menee vaarin luokse verstaalle ja tiukkaa tältä eikö hän rakasta mummia ja kuinka paljon hän on käyttänyt rahaa alkoholiin.

Joulupöytäkeskustelun aikana kamera kuvaa tilannetta pöydän päästä. Vaarin tyhjä lautanen on kuvassa mukana. Elokuvan kohtauksissa käytetään tätä kuvaustapaa lähes poikkeuksetta. Kamera ei liiku, ihmiset liikkuvat ja touhuavat, poistuvat välillä kuvasta ja tulevat takaisin. Välittyy tunnelma kuin joku olisi sivustakatsojana, passiivisena tarkkailijana, vailla vastuutakin.

Jouluaaton kohtaus päättyy kuvaan, jossa vaari istuu verstaassaan jo lähes sammuneena tuijottaen ulos ikkunasta. Tulee ajatus, että hän seuraa omaakin elämäänsä sivusta saamatta siitä otetta, ja ilman vastuuta omista tunteista, toiveista tai pettymyksistä, juomisesta puhumattakaan. Myöhemmin saamme elokuvassa hiukan ymmärrystä vaarin ristiriidoista, kun vanha kaveri meriltä tulee käymään. Myötätunto ja ärtymys kulkevat katsojan tunnelmissa rinta rinnan.

Serkuksista vanhin, Simo lähtee vaarin dramaattisen sisääntulon jälkeen autoajelulle. Elokuvan hienoimpia kohtauksia on, kun autostereot soivat ja pimeää tietä halkovat auton valot. Parkkipaikalla auto kerää kierroksia Zombien tahtiin “But you see, it’s not me, It’s not my family, In your head, in your head, They are fighting.” Ylhäältä kuvattuna näemme, miten auto kaartelee parkkipaikalla, luistattelee kierroksia. Kohtauksessa on liikettä ja voimaa, samalla lähes pakonomaista kiihkeyttä ja välähdys tuhoa. Tulee mieleen miten alkukohtauksessa Simo toteaa, että hänellä on vaarin geenit. Siinä puhuttiin pituudesta, mutta tarkoittivatko vaarin geenit pojalle muutakin? Ehkäpä myös tuhon uhkaa, omien tunteiden turruttamista alkoholilla? Omaan aggressioon on syytä tutustua ja se on tarpeen valjastaa omaan käyttöön.

Kun Simo tulee takaisin ajelultaan, ovat tunnelmat jo toisenlaiset. Autostereoissa kuuluu Maija Vilkkumaan Hiuksissa hiekkaa ja tuota herkkää biisiä hän haluaa soittaa hetken myös serkulleen. Hilla toteaa, että hyvä kun hän tuli takaisin, koska täällä tarvitaan selväjärkisiä ihmisiä.

Seuraavana aamuna tehdään lähtöä, mummon mielestä liian aikaisin tottakai. Vaari on vaisu mutta olohuoneessa kuitenkin ja Simo on laitellut vaarin tietokoneen valmiiksi. Susanna olisi toivonut koneeseen estoa “kikkelikuville” mutta Simo toteaa tyynesti, että vaarille täytyy vaan opettaa, että avoimet ohjelmat pitää sulkea ruksista, eikä viivasta.

Kakkososassa käydään piipahdus muualla, siskojen perheiden elämässä. Simo on muuttanut omaan asuntoon ja Helena-äiti sisustaisi sitä mielellään. Hän ehdottaa kukkien tuomista ja Simo toteaa: “Käytkö sä kastelemassa ne myös?” Helena ehdottaa sitten muovikukkia tai jotain koristetta. Simo penkoo muuttolaatikkoa, iskee pöytään kampiakselin ja toteaa: “Siinä sinulle koristetta”. Molempia naurattaa. Voima välittyy liikkeeksi, sehän se kampiakselin tehtävä on.

Elokuvassa muutoksen mahdollisuus on juuri tulevaisuudessa, jälkipolvissa. Jokainen sukupolvi korjaa jotain ja seuraavassa sukupolvessa on mahdollisuus parempaan. Yritystä on, mutta onko aina taitoa? Onko helpompaa vain todeta, ettei se ole niin yksinkertaista, kuin todella ottaa vastuu siitä, mitä haluaa? Toisaalta ulkopuolelta on helppoa arvostella tapahtumista. Toisen asemaan asettuminen onkin jo paljon vaikeampaa.

Hautajaispäivänä Hilla käy vaarin verstaalla. Huomaamme, miten siistissä kunnossa vaari on verstaan pitänyt. Työkalut ovat järjestyksessä, ehkäpä paljon paremmassa kuin elämä. Hilla katselee ympärilleen miettivänä ja ikkunasta ulos, niin kuin vaarinsakin usein. Lopulta hän nousee ja juoksee ulos iloisesti hypellen. Hyvästit on jätetty ja elämä jatkuu. Muutos kulkee suremisesta vastuunottoon.