Haahtelan Sielunpiirtäjän ilta kuvaa lempeästi surua ja kaipausta
Joel Haahtelan uusin pienoisromaani, Sielunpiirtäjän ilta, tarttui matkaani edelliseltä reissulta. Ja lomalla minulla viimein oli aikaa syventyä siihen. Tosin tulin samaan lopputulokseen kuin aiemminkin: Haahtelan kirjoissa on vain yksi puute ja se on se, että ne loppuvat liian aikaisin. Ei niin, etteikö tarina ehdi riittävän valmiiksi -ainahan hyvä tarina jatkuu myös lukijan omassa mielessä- vaan niin, että tekstin kauniissa kielessä ja sen herättämissä mielikuvissa voisi viipyillä pidempääkin. Siinä syy, miksi olen halunnut näitä kirjoja omakseni. Näihin kaipaa palata, vaikka lukemisesta on kulunut vasta hetki.
Nämä ovat, ainakin itselleni, myös teoksia, jotka kokee tarpeelliseksi nimenomaan lukea, ei kuunnella, ja jotka haluaa konkreettisesti käsiinsä. Kuin vanhat ja samalla iättömät kertomukset tarvitsisivat taustakseen jotain käsinkosketeltavaa, sivut ja kauniin kannen papereineen.
Sielunpiirtäjän ilta vie lukijan Hollantiin, kuuluisan maalarimestarin elämään. Haahtela sijoittaa teoksensa aikaan, jossa oli vasta tapahtumassa murros tiukassa oppipoika-kisälli-mestari -järjestelmässä. Ja niinpä maalarimestari ottaa luokseen vielä yhden oppipojan. Poikkeuksellisen lahjakkaan, hankalista oloista tulevan nuoren miehen. Eikä mestarin viimeinen oppipoika tuota pettymystä. Hän pystyy vangitsemaan maalaukseen kuvattavan persoonan. Tähän ei pelkka taito riitä. Tarvitaan kykyä katsoa kuvan taakse ja kuvasta kohti katsojaa. Siirtää kankaalle jotain, mitä ei voi silmin havaita.
Vanhenevan miehen ja nuoren pojan tarinat avautuvat lukijalle vähitellen. Selitys löytyy myös ilmaukselle “sielunpiirtäjän ilta”. Haahtela kuvaa kirjoissaan inhimillisten tunteiden kirjoa, mutta pohjavireenä on usein suru tai kaipaus. Ja silti tunnelma on lopulta levollinen. Kaipaus ei ole kipeän raastavaa vaan kuin pala samettia, joka kiedotaan harteille – lämmintä, pehmeää ja lohdullista. Sitä ei kuitenkaan selitetä pois tai ohiteta. Samoin kuin taulu saa lopullisen sävynsä lukuisista ohuista kerroksista maalia, jokaisen maalikerroksen vaikuttaessa kokonaisuuteen, elämä sävyttyy kaikesta koetusta ja tapahtumat saavat merkityksensä suhteessa toisiinsa ja heihin, jotka olivat osallisia.
Vanha mestari suhtautuu oppipoikaansa toisaalta suojelevasti, toisaalta valmiina näkemään nuoren miehen lahjakkuuden. Kateus loistaa poissaolollaan. Ehkäpä mestari on saanut elämältä ja ammatiltaan sen, mitä on halunnutkin. Hänellä on varaa olla antelias, niin aineellisen hyvän kuin opinkin suhteen. Psykoanalyysin sanoin puhuttaisiin generatiivisuudesta. Vanha mestari näki nuoressa oppipojassa mahdollisuuksia ja lahjakkuutta. Hän näki nuoressa taiteilijassa elämän – ehkä myös jossain mielessä oman elämänsä- jatkumisen. Ja tätä mestari vaali.
Haahtelan teos tuo näyttämölle myös jotain olennaista taiteen kokemisesta. Teos itsessään ei vielä riitä. Taide syntyy jossain taiteilijan, teoksen ja taiteen kokijan välitilassa, Winnicottin ajatuksia vapaasti lainaten: transitionaalitilassa. Se on enemmän kuin taitoa tai konkeettinen tuotos. Se on kykyä koskettaa, saada aikaan tunteita hänessä, joka lähestyy teosta omista lähtökohdistaan.
Haahtela on ihmismielen kuvaajana tarkka. Taustalla näkyy niin ortodoksikirkon pappeus kuin psykiatrin ammattikin. Hengellisyys kulkee läpi Haahtelan tuotannon, niin tässäkin kirjassa. Se on ajan henkeä ja taustaa mutta samalla myös maalarimestarin henkilökohtainen tapa olla suhteessa käsittämättömään, elämään ja lopulta kuolemaankin. Elämän ja kuoleman vuoropuhelu on vahvasti läsnä.
“Kun Agnes kuoli, myös minä kuolin. En kuollut heti vaan hitaasti, niin kuin puu lahoaa eläessään, kasvaa ja kuolee samaan aikaan. Mutta elämä ei olisi elämä, jos se osaisi päästää irti. Se on sitkeä ja takertuu ohdakkeena hihaan, kulkee huomaamatta mukana, rimpuilee viimeiseen saakka.” (s. 197-198)
Lukukokemuksena Sielunpiirtäjän ilta hiljentää. Haahtelan pienoisromaanit ovat pieniä vain sivumäärältään, eivät sisällöltään. Ei ole tehnyt mieli tarttua uuteen teokseen, kun tämän kirjan tuoksu tuntuu vielä huoneessa. Ja oli suoranainen pakko tuoda kokemus sanoiksi, että vähitellen voi tulla tilaa jollekin toiselle. Lämmin suositus siis, ellei se jo käynyt ilmi.