Menetelmistä ja välineistä l. voiko terapiataitoja opettaa?
Olen viime aikoina käynyt keskusteluja siitä, mitä psykoterapia on. On haastavaa ja joskus turhauttavaakin yrittää kertoa jostain sellaisesta, joka kyllä nojaa teoriaan, mutta josta ei ole olemassa selkeää käsikirjaa tyyliin “tee näin, älä näin”. On vaikeaa pukea sanoiksi sitä, miksi psykoterapeuttikoulutus vie aikaa. Ja toisaalta se on itsestäänselvyys. Opiskellut asiat voivat tulla omaksi käyttöteoriaksi vain siten, että niitä käytännössä sovelletaan. Ei vain kerran tai kaksi vaan niin monta kertaa, ettet oikeastaan enää erota sitä, missä on oma ajattelusi, missä teoria.
Monet kouluttajat voivatkin puhua psykoterapeutiksi kasvamisesta. Kuulostaa juhlalliselta, ehkä myös jotenkin lopulliselta vaikka se ei oikeastaan ole kumpaakaan. Mutta samalla tavalla kuin kasvaminen tapahtuu ajan ja olosuhteiden sekä sisäisen psyykkisen työn summana, psykoterapeutiksi kasvaminen vaatii aikaa, teoriaa ja käytännön kokemusta sekä kaiken koetun syvällista ajattelemista. Itse tilanteessa se, miten olet ja toimit voi nousta monesta motiivista, mutta kaiken sen jälkikäteinen ajattelu on sitä psyykkistä työtä, mitä ammattilainen tekee. Tässä tullaan myös eettisyyteen eli vastuuseen sitä, miten vaikuttaa ja vaikuttuu. Vuorovaikutussuhde toimii aina kumpaankin suuntaan ja tämän tiedostaminen on oleellisen tärkeää, kun tehdään vuorovaikutustyötä.
Psykoterapian menetelmä on vuorovaikutussuhde. Tiivistäen voisi todeta, että jokaisen terapiaan hakeutuneen pulmat ovat syntyneet vuorovaikutuksessa. Vuorovaikutuksessa niitä pulmia myös kohdataan. Lomakkeet ja kotitehtävät, nettiterapia tai omahoito-ohjelmat eivät koskaan voi korvata vuorovaikutusta sellaisena kuin se tapahtuu kahden tuntevan ja kokevan ihmisen välillä. Yhteistyösuhde on riittävän tiivis ja kestää niin pitkään kuin on tarpeen. Eri ihmisten kohdalla tämä tarkoittaa erilaisia asioita.
Vuorovaikutus toteutuu puitteissa, jotka on ennen työskentelyn aloittamista sovittu. Missä ja miten tiiviisti terapia toteutuu? Kuinka pitkä on yksi käynti? Mitä on sovittu maksuista, lomista, mahdollisesta etäyhteyden käytöstä? Puitteet antavat tilan kokemiselle. On turvallista lähestyä itselle kipeitä asioita, kun tietää, missä ovat yhteistyön reunat. Voi ehkä vähitellen myös luottaa siihen, että käsitellyt asiat voi jättää terapiaan, odottamaan seuraavaa kertaa. Ja että vaikka terapiassa puhuisi miten ja millaisia asioita tahansa, seuraava kerta on odottamassa ja keskustelua voi jatkaa.
Usein kuulee myös ammattilaisten käyttävän termiä, miten joku koulutus antaa psykoterapeuttisia työkaluja. Ajattelen, että psykoterapeutin tärkein työväline on hän itse. Menetelmät ja välineet ovat kieltä, joka luo mielessäni kuvan aika mekaanisesta lähestymistavasta. Psykoterapia ei koskaan ole vain interventioita tai harjoituksia. Psykoterapia on sitä, miten psykoterapeutti omana itsenään, ja samalla alalleen kouluttautuneena (tai ehkäpä ylläolevassa merkityksessä kasvaneena) on vuorovaikutussuhteessa toiseen ihmiseen.
Psykoterapeuttisen vuorovaikutussuhteen tarkoitus on auttaa toista ihmistä lopulta paremmin ymmärtämään itseään, tulemaan omaksi itsekseen. Ei ole olemassa jotain muuta välinettä tai työkalua kuin psykoterapeutin henkilökohtainen ammatillisuus, joka toimisi nopeammin tai suoremmin tai paremmin. Onkin ensisijaisen tärkeää, että psykoterapeutti on kosketuksissa siihen, mitä hänessä itsessään tapahtuu. Aito läsnäolo on levollisuutta omassa itsessä. Näin sitä, mitä itsessä tapahtuu kuunnellessa toista, voi tarkkailla ja käyttää tietolähteenä siitä, missä psykoterapiaprosessissa liikutaan.
Tekstiä kirjoittaessani on kollegojen kesken puhuttanut koulutus, jossa mainostetaan opiskeltavan terapiataitoja. Koulutus on periaatteessa avoin kaikille eli aiempaa kokemusta sosiaali -tai terveysalasta ei vaadita. Yksi neljästä kouluttajasta psykoterapeutti ja kansanedustaja Ville Merinen on haastatteluissa korostanut, ettei kyse ole psykoterapeuttikoulutuksesta, eikä siitä saa oikeutta käyttää ko. nimikettä. Enemmänkin kyse on elämäntaitovalmentaja -tyyppisistä opinnoista. Hyvä, että tässä kohdin ollaan selkeitä. Mutta kyllähän konsepti joitain kysymyksiä edelleen jättää. Professori Jaakko Seikkula on kommentoinut koulutusta mm. seuraavasti: “Hyvä puoli tällaisella koulutuksella on varmasti se, että ihminen ymmärtää itse näitä asioita paremmin. Mutta kun mennään tilanteisiin, joita voi kutsua asiakastyöksi, se ei anna riittävää pätevyyttä.” (Helsingin Sanomat verkkojulkaisu 2.1.2026).
Ajatus siitä, että terapiataidot olisivat jotain jonka voi omaksua 44 oppitunnissa (koulutuksen kokonaiskesto) on lähtökohtaisesti vinoutunut. Aika on varsin lyhyt minkään asian oppimiseen. Väistämättä tuli mieleen myös vaikka koulumaailmassa tunnettu termi, tunnetaitojen opiskelu. Vaikka ajatus on sinällään hyvä, niin huomaan miettiväni, eivätkö kyseiset tunnetaidot lopulta ole juuri niitä, joita opitaan, tai joihin kasvetaan, vanhempien, perheen, sisarusten ja vertaisten joukossa? Siten, että arkiset tilanteet toistuvat ja niistä puhutaan. Ja samalla tavoin ajattelen, ettei terapeuttisia taitoja vain opita niin, että joku niitä opettaa. Teoriaa voi kyllä opiskella ja voi tehdä työnohjattua potilastyötä. Ja kaikkein tärkeimpänä, voi tutustua työvälineeseen eli itseen. Tämä kaikki on prosessi, joka vie aikaa.
Ajattelen, että on varsin kyseenalaista korostaa nopeutta asioissa, joissa ei ole oikotietä. Vain lujasti päättämällä et voi tuntea itseäsi piiruakaan paremmin. Sen sijaan lujaa päätöstä tarvitaan monesti, kun omassa hoidossa haluaisi päästä helpommalla, löytää jonkin toisen keinon selvittää omaa sisäistä maailmaa kuin sitkeän mielen työn. Ja tämä työ ei lopu oman hoidon joskus päätyttyä tai koulutuspapereiden tultua postissa, vaan jatkuu jossain muodossa niin pitkään kuin haluaa olla ammatillisessa vuorovaikutussuhteessa toiseen ihmiseen eli niin pitkään kuin aikoo toimia psykoterapeuttina.
Ihminen on jatkuvassa muutoksessa, henkilökohtaisesti ja ammatillisesti. Vaikka olosuhteet sinällään pysyisivät samoina, suhtautumisemme niihin vaihtelee. Vääjäämätön muuttuja taustalla on aina aika. Vanhenemme tai kasvatamme kokemusmassaamme, miten asian haluaakaan ilmaista. Kaikki tapahtuva kutsuu aina uudestaan tutkimaan ja kuulostelemaan omaa itseä. On suostuttava siihen, että suhteemme toisiin ihmisiin ei voi olla vaikuttamatta meihin. Jokainen kohtaaminen ja vuorovaikutustilanne on periaatteessa mahdollisuus siihen, että muutumme sen myötä, mitä tästä suhteesta sisäistämme. Näin ollen vaikka psykoterapeuttikoulutus olisi 3-4 vuotta työn ohessa, on se vieläkin varsin lyhyt aika ammatti-identiteetin tai henkilökohtaisen kasvun näkökulmasta.
Tämä blogini on tässä kohdin sadas julkaistu. Muutamiin kirjoituksiin on iskenyt jossain vaiheessa itsesensuuri ja näin ollen todellinen luku on vähän enemmän. Kirjoittaminen on ollut ja on edelleen minulle tapa yrittää ymmärtää ja jäsentää ajatuksiani. Kaikkiaan yli kahdeksan vuoden ajan olen halunnut käydä keskustelua psykoanalyyttisestä näkökulmasta liittyen erilaisiin ajan ilmiöihin, kulttuuriin ja erityisesti myös psykoterapiaan. On tuntunut tärkeältä tuoda esille sitä ajattelua, mihin itse on vähitellen kasvanut. Ja koko ajan yhä selkeämmin voi ymmärtää myös jatkuvan muutoksen ja mielen työn tekemisen tärkeyden. Tästä on hyvä jatkaa ja katsoa, mitä uusi vuosi tuo tullessaan.