Joskus harvoin ihmiset kuolevat nuorena
Maria Lassila: Eeva ja Harmaakaapu, kuvittanut Maria Vilja, Otava 2020, 48 sivua
Eeva ja Harmaakaapu -lastenkirja tarttuu herkkään ja vaikeaan aiheeseen. Maria Lassila kuvaa eläytyen lapsen kokemusta rakkaan ihmisen menettämisestä ja ajatuksia kuolemasta. Samalla kirja kertoo siitä, miten vanhemmat omassa surussaan eivät aina kykene kohtaamaan lapsen tunteita. Tarinassa kerrotaan Eevasta ja hänen perheestään. Taustalla piirtyy kuva Oskari-Enosta, joka piti metsästä, siskonlapsistaan ja laulujen kirjoittamisesta, mutta ei lopulta jaksanut enää elää.
Eeva ja Harmaakaapu alkaa kohtauksella, jossa Eeva tulee koulusta ja huomaa, että äiti ja isä ovat jo kotona. Äiti on itkenyt. Isä kertoo Eevalle Oskari-enon kuolleen. Oskarin kuolemasta puhuminen on vaikeaa, koska eno on itse halunnut kuolla ja aluksi vanhemmat kiertävät asiaa. Eeva ihmettelee, miten kukaan niin nuori voi kuolla mihinkään sairauteen ja eno näytti ihan terveeltä. Vanhemmat ovat vaikeana. Vanhempien hyvä tahto on suojella lasta asioilta, joihin heidän omakaan ymmärrys ei vielä siinä kohdin riitä.
Kirjassa puhutaan enon kuolemasta aluksi hyvin verhotusti. Asia on vaikea aikuisille, jotka eivät tiedä, miten siitä pitäisi puhua lapsen kanssa. Eeva kuulee keskustelunpätkiä, miettii, tekee omia johtopäätöksiään ja on ajatuksiensa kanssa aivan yksin. Lassila kuvaa lapsen hämmennystä ja kysymyksiä taitavasti eläytyen. Sisäinen hankala saa harmaakaavun muodon. Harmaakaapu hiippailee talossa öisin, tulee Eevan koululle päivällä. Se vie Eevan huomion, sekoittaa ajatukset.
Harmaakaavun yölliset vierailut väsyttävät ja Eeva penää äidiltä lupaa olla pois koulusta. “Eikö voi vain tämän päivän?” Eeva inttää. “Isäkin on kotona ja sinä.” Äiti katsahtaa Eevaa nopeasti. “En minä aio olla pois töistä.” “Aiotpas”, Eeva sanoo. “Sinä aiot jäädä salaa kotiin olemaan surullinen!” (s.25) Eevan kommentti kertoo, että lapset huomaavat, vaikka vanhemmat eivät niin olettaisikaan. Pienet ilmapuntarit tunnustelevat kodin tunnetilaa ja tekevät tarkkoja havaintoja.
Kirjan tarinassa apu löytyy perheen ulkopuolisesta aikuisesta. Eevan opettaja huomaa tytön hankalat tunnelmat ja antaa niille riittävästi tilaa. Opettajan avulla myös vanhemmat havahtuvat huomaamaan Eevan tunteet ja viimein he pääsevät juttelemaan enostakin. Vanhemmilla on aikaa ja rohkeutta kuunnella ja se tuntuu Eevasta hyvältä. Ensin tulee itku ja sitten sanat. Eeva miettii, miksi vanhemmat ovat surullisia. Miksi enon lempipuu pitäisi kaataa? Miksi hän ei osaa keskittyä koulutehtäviin ja tuntuu hankalalta? Eevan purkauksen jälkeen isä miettii, että he luulivat, että Eeva on surullinen enon kuolemasta. “Ei kai täällä voi olla surullinen mistään, kun kaikki ovat nykyään niin kummallisia!” Eeva puuskahtaa. (s.40) Tuossa kohdin on hyvä oivallus siitä, että lapsen näkökulmasta on usein kyse konkreettisista asioista. Ovathan kuolema, suru ja kaipaus isoja ja vaikeasti käsitettäviä asioita. Niihin pääsee käsiksi vähitellen, kun ajankohtaiset tulevat ensin kohdatuiksi.
Läheisen itsemurhasta kerrotaan tarinan edetessä kielellä, jota lapsi voi ymmärtää: kauniisti ja samalla suoraan: “Miksi sitä sairautta ei voinut nähdä?” “Se oli enon sisällä”, isä sanoo. “Ajatuksissa ja tunteissa. Se vaikutti niin, että eläminen tuntui enosta pahalta.”— “Miten siihen sairauteen kuolee?” “Se vie ihmiseltä elämänhalun”, isä selittää. “Enokaan ei jaksanut enää lopulta elää. Siksi hän teki omalle keholleen sellaista, että se lakkasi toimimasta. Siihen eno kuoli.” (s.42) Eeva ja isä keskustelevat enon sairaudesta ja Eeva kysyy, kuoleeko siihen aina. “Ei kuole, monet parantuvat. Siinä voivat auttaa lääkkeet ja keskustelu”, isä selittää. (s.43) Vain tuossa kohdin olisi minun mieleni tehnyt muuttaa tekstiä hiukan: Keskustelu ennen lääkkeitä. Kirjan kohtaus jatkuu niin, että Eeva, joka on tullut kohdatuksi omien kysymyksiensä kanssa, leikkii lohduttaen pehmohyljettä. “Itke vaan, jos itkettää. Jutellaan sitten aamulla, kun olet nukkunut hyvin”, Eeva sanoo hylkeelle. (s. 43)
Kirjan tummasävyinen kuvitus tukee tarinaa ja toistaa teoksen tunnelmaa. Maria Viljan kuvat tuovat hienolla tavalla lapsen kokemusmaailman näkökulman esille. Tekstissään Lassila ei yliselitä tai moralisoi. Vanhempien ja lapsen suru saa olla, samoin hämmennys. Ymmärrystä saavat pieni Eeva, hänen vanhempansa ja vaikeaan ratkaisuun päätynyt enokin. Tunteita ei tarvitse yrittää ratkaista, vaan ne saavat olla ja niitä kestetään, lopulta yhdessä. Kirjan lopussa on toivo eli rakas ihminen voi elää muistoissa. On lupa muistaa ja nauraakin. Kirjassa Harmaakaapukin paljastuu. Surun ja ikävän harmaan kaavun takana on rakas eno ja kun enoa on lupa muistaa muuten, ei Harmaakaapuakaan enää tarvita.
Ajattelen kirjan sopivan hyvin käytettäväksi tarinan kuvaamassa tilanteessa niin, että aikuisella on mahdollisuus olla läsnä lapsen kysymyksiä varten. Se voi avata keskustelua myös muista vaikeista asioista, ettei Harmaakaavun tarvitse jäädä asumaan perheeseen.
(Kursivoidut kohdat ovat suoria lainauksia kirjasta.)