Abortti

Olen jo pidempään miettinyt, miten voisin tarttua tähän aiheeseen niin, ettei se välittömästi aiheuttaisi tarvetta puolustautua tai kieltää asia kokonaan. Olen seurannut aborttikeskustelua, niin kuin aika moni muukin suomalainen. Kysymys on tulenarka, onhan sitä käytetty myös hallituksen luottamuksen mittarina. Vastakkainasettelu on taas selkeää. Pro life -liike ja naisten oikeuksien puolustaminen on käsitetty toistensa vastakohdiksi. Näin ei välttämättä tarvitsisi olla, mutta kuten sanoin, asia on hyvin herkkä, intiimi ja käy niin lähelle tärkeitä kysymyksiä, että keskustelun polarisoitumista on vaikea välttää. Mielestäni keskustelusta kuitenkin on pitkään puuttunut eräs näkökulma, jota nyt varovasti ajattelin tässä kirjoituksessa lähestyä. Mitä abortti on piilotajunnassa? Miten abortin tehnyt asiaa voi käsitellä? Millainen velvollisuus hoitohenkilökunnalla, terveydenhuollon ammattilaisilla on nähdä ja kuulla myös tämä puoli asiaa ja sitä ratkaisua tekevän ihmisen kanssa miettiä?

Uskon, että jossain mielessä kysymys on siitä, että uskaltaudummeko ajattelemaan. Abortti kutistetaan usein vain toimenpiteeksi. Se ei ole enää yleensä naiselle vaarallinen, enkä missään tapauksessa haluaisi palata aikaan, jossa laittomat abortit tappoivat naisia myös Suomessa. Mutta se ei myöskään ole vain toimenpide, jossa jotain ei-toivottua poistetaan. Mätä hammas voidaan poistaa tai kuolioon mennyt raaja amputoida ja silloin on kyseessä vain ihmisen omaan ruumiseen kohdistunut toimenpide. Abortti ei ole sitä.

Ajattelen ettei piilotajunta tunne käsitettä abortti. Että se piilotajuisesti on itsepuolustustarkoituksessa tehty hengenriisto, tappo tai ankarimmassa muodossaan murha. Viittaus rikoslain termistöön ei ole sattuma, sillä sisäinen syyttäjä on tässä kohdin lainsäätäjää paljon ankarampi. Väite on kova ja uskon, että tässä kohdin moni lopettaa lukemisen. Selvyyden vuoksi siis -en tuomitse niitä, jotka tällaisen ratkaisun jossain kohdin elämäänsä joutuvat tekemään, mutta samalla ajattelen, että ihmisen oma piilotajunta tuomitsee, ankarimman kautta. Se on jossain mielessä hyvin primitiivinen ja julma. Piilotajunta oikaisee ja tulkitsee mustavalkoisesti. Ja miksi ajattelen, että tästä on tärkeä puhua? Siksi, että vaikka abortin tekemisen hetkellä asia ei vielä tässä muodossa ole tietoisuudessa, se jää kokemuksiin ja piilotajuisena, käsittelemättömänä voi vaikuttaa naisen elämään myöhemmin.

Valinnanvapauden myötä tulee vastuu valinnoista. Vastuu, syyllisyyskin, taas on avain suremiseen, sovittamiseen, anteeksiantoon. Winnicottin ajatuksia mukaillen, tulee mahdollisuus depressiiviseen positioon. Jos väistetään vastuu, väistetään myös mahdollisuutta surra ja sitä kautta toipua.

Kävin reilu vuosi sitten katsomassa elokuvan 24 viikkoa. Elokuvan päähenkilö joutuu miettimään syntymättömän lapsensa oikeutta elämään. Lapsella oli kromosomihäiriö, joka aiheuttaa kehitysvammaisuutta ja mahdollisesti erilaisia fyysisiä sairauksia. Olen itse työskennellyt kehitysvammaisten parissa. Päätöksen molemmat puolet voi ymmärtää yksilötasolla. Sitoumus erityistarpeiseen lapseen on aina loppuelämän päätös, mutta samalla ajatus siitä, että oikeus elämään olisi kiinni tietystä kromosomimäärästä, on vaikea ja vastenmielinenkin. Nämä eivät ole helppoja kysymyksiä, eikä niistä sellaisia pitäisi koskaan tullakaan. Elokuvan päähenkilö päätyy keskeyttämään raskauden ja elokuva näyttää varsin kaunistelematta, että tuossa kohdin, kun raskausviikkoja on jo lähes 24, joudutaan aluksi viemään kohtuun piikki, joka pysäyttää sydämen sykkeen l. tappaa. Sen jälkeen jo eloton ihmisenalku synnytetään. Realiteetti on, että samaan aikaan saman ikäisiä voidaan viereisessä huoneessa elvyttää elämään. Sitä elokuva ei sentään näyttänyt.

Elina Reenkola on kirjoittanut paljon naiseudesta. Esimerkiksi kirjoissaan Naisen verhottu sisin ja Äidin valta ja voima hän kirjoittaa äidin suhteesta lapsiinsa, myös syntymättömiin. Tieto raskaudesta, ruumiin tuntemukset raskauden edetessä, lopulta lapsen liikkeet kohdussa tuovat mielikuvat toisesta sisällä. Kokemus jostain, joka on yhtä aikaa osa itseä mutta samalla toinen, on ainutlaatuinen. Aina mielikuva ei ole ruusunpunainen suloinen vauva vaan voi olla jotain Alien -elokuvan kaltaista, outoa, vierasta, pelottavaa. Silti yleensä jotain, joka on myös omalakista, itsestä riippumatonta, siis toista. Siksi abortin mieltäminen kliiniseksi ja turvalliseksi toimenpiteeksi ei oikeastaan koskaan voi mielessä olla vain niin. Siinä tehdään ratkaisu jonkin tuhoamisesta ja sellaisena mieli sen myös säilöö. En tiedä, uskallammeko tarpeeksi puhua tästä puolesta. Sen ajatteleminenkin tuntuu olevan vaikeaa ja jokainen keskustelun aloitus saa helposti syyttävän leiman. Yksilötasolla on kysymys henkilökohtaisista tragedioista. Mietin kuitenkin myös, että tuleeko abortti joskus liian suoraviivaisesti ratkaisuksi, kun ei uskalleta puhua niistä todellisista tunteista, mitä itsessä herää. Ei haluta syyllistää, eikä syyllistyä.

En tiedä, kuinka suuri valmius terveydenhuollon henkilökunnalla on keskustella asian eri puolista aborttia harkitsevan kanssa. Ihmisen itsemääräämisoikeus ja sitä kautta valinnan vapaus ovat rikkomattomia arvoja. Itu-työ, yllättäen raskaaksitulleiden naisien tukeminen, on kolmannen sektorin (NNKY) vapaaehtoistyötä. Se on tärkeää työtä, mutta väistämättä tulee mieleeni, että eikö valmius keskusteluihin pitäisi olla jo aivan perusterveydenhuollossakin. Suomessa syntyi viime vuonna noin 50000 lasta. Raskaudenkeskeytyksiä oli 9360. THL:n tilastojen mukaan kokonaismäärä oli matalin vuoden 1970 voimaan tulleen lain jälkeen. Silti viittä syntyvää lasta kohden abortoidaan yksi. Se on paljon ja siitäkin pitäisi voida puhua avoimesti.

Yksinkertaistaen vielä: Ajattelen, että kaikesta kokemastamme jää jälki meihin, oli se tiedostettua tai tiedostamatonta. Jos abortista puhutaan vain naisen oikeutena päättää omasta ruumiistaan, jää vastuu päätöksestä ja sen seurauksesta sivurooliin. Tähän dialogiin uskon sortuvan usein myös lääkäreiden, sairaanhoitajien ja psykologien. Myös meillä ammatti-ihmisillä on tarve kutistaa abortti toimenpiteeksi ja samalla sen syvä psyykkinen merkitys jää tiedostumatta. Mutta vastuun ohittamisen myötä väistämme myös mahdollisuutta asian kohtaamiseen, suruun ja todelliseen toipumiseen.