Pohjois-Suomen psykoterapiayhdistyksen koulutuspäivä Transferenssi psykoterapiasuhteessa ja erityisesti koulutuspsykoanalyytikko Henrik Enckellin luennot ovat kirjoitukseni pohjalla. Koulutuspäivä järjestettiin Oulussa 29.3.2019. Otsikkoni lainasin tällä kertaa Egotripiltä. Vaikka pidän heidän musiikistaan kovasti, psykoterapeutti minussa ei voi täysin yhtyä kappaleen sanoihin. Koulutuspäivän myötä ymmärsin itseäni tässä kohdin hiukan enemmän: Voihan sanoja tarkastella myös transferenssin muuttumattomuuteen pyrkivän luonteen kautta.
Enckell aloittaa aamupäivän luennon siitä, mistä psykoanalyyttinen teoria on lähtenyt liikkeelle. Freudin teoksen Unien tulkinta ajatellaan olevan ratkaiseva käänne psykoanalyyttisen ajattelun esilletulossa. Sigmund Freudin ajatus unista oli, että ne ovat kuningastie piilotajuntaan. Viisikymmentä vuotta myöhemmin hänen tyttärensä Anna Freud sanoi samaa transferenssista. Tämä kuvaa yleisempääkin kehitystä psykoanalyysin sisällä. Potilaan henkilökohtaisten mielikuvien, unien alueelta on yhä enemmän tultu vuorovaikutuksen tarkasteluun eli myös transferenssin alueelle. Tietystikään tämä ei tarkoita sitä, että psykoanalyysin merkitys ihmisen sisäisten ristiriitojen ja niihin liittyvien mielikuvien ymmärtämisessä olisi muuttunut. Tarkastelukulma vain on siirtynyt. Samaan tavoitteeseen voi päästä montaa eri tietä.
Luennossaan Enckell lähti tarkastelemaan transferenssi -sanan erilaisia merkityksiä. Siinä missä latinasta englannin kautta tuleva käännös on tekninen termi, sen saksalainen vastike on enemmän yleiskieltä. Kreikan kautta tuleva käännös yllätti. Transferenssi kääntyy myös metaforaksi. Tämä avaa sanan ja ilmiön merkitystä laajemmin. Metafora on kielen kuva, jonka kautta tarkastellaan vaikeasti tavoitettavaa tai uutta asiaa tutun ja konkreettisen kautta. Ja tässä tulee yhtymäkohta siihen, mitä ajattelemme transferenssin olevan l. että katsomme toista ihmistä itselle tutun kautta.
Suhde toiseen ihmiseen sisältää erilaisia puolia. Toisaalta esim. potilaalla suhteessa terapeuttiin on yhteistyöhön pohjaava, aikuinen suhde. Tämä on terapeuttisen työskentelyn pohja, terapeuttinen allianssi. Transferenssisuhde taas kertoo siitä, missä kehitys on menossa. Se edustaa keskeytynyttä kehityslinjaa, jotain mikä on jäänyt lapsenomaiseksi. Transferenssin esille tuleminen psykoterapiasuhteessa kertoo siis siitä, missä potilaan kehityksessä on pulmia. Sellaisenaan se edustaa sitä tapaa, miten potilas voi olla suhteessa terapeuttiin, miten hänet voi kokea. Usein nämä kaksi suhteessaolemisen tapaa ovat samaan aikaan läsnä. Ja tietysti parhaimmillaan potilaan tapa kokea terapeutti tulee eri tavoin sanoitetuksi terapiassa. Vähitellen omien mielikuvien ja odotusten tunnistaminen tulee mahdollisemmaksi.
Ajattelen, että olennaista on se, miten terapeutti suhtautuu transferenssiin. Näkeekö hän sen kiusallisena, prosessia häiritsevänä asiana, josta pitää tulkinnan kautta pyrkiä pois? Tämä näkemyshän ehkä jossain määrin oli Freudillakin, ainakin alkuun, jos ajattelee tapauskertomuksista Doran tapausta. Vai näkeekö terapeutti transferenssin siten, että se on siinä kohdin potilaan ainoa tapa olla suhteessa ja että transferenssi antaa tärkeää tietoa siitä, missä potilaan kehityksessä mennään? Jälkimmäinen tapa on luonnollisesti terapian kannalta hedelmällisempi. Eli siis toisin sanoen, transferenssia voi tervehtiä tyytyväisyydellä. Kertoohan se samalla siitä, että terapiasuhteesta on tullut riittävän merkityksellinen, että tällainenkin puoli voi tulla esille.
Miksi kehitys sitten keskeytyy joissain kohdin? Ihminen ei ole saanut riittävästi tukea siinä kohdin kehitystään. On jäänyt liian yksin omia ristiriitaisten ja hankalien tunnelmien kanssa. Ei ehkä ole ollut tarpeeksi rohkeutta eteenpäin menemiseen. Vanhemmista ei ole tuossa kohdin ollut tarpeeksi apua peilaamaan niitä tunnelmia, joita lapsessa on. Nämä tunteet eivät ole tulleet katsotuksi hyvällä, vastaanotetuiksi. Taustalla on siis monia mahdollisia syitä. Kenenkään kehitys ei mene täysin ideaalisti, niin etteikö jotain kehitysjuuttumia tai hauraita kohtia jäisi. Peitossa on aina parsittavaa, terapeuteillakin. Tämä ammattilaisena on hyvä myös tiedostaa.
Miksi transferenssi ei sitten muutu itsestään? Tieto jostain toiminnasta ei riitä vaan rinnalle tarvitaan vähittäinen uskallus ajatella asioista toisella tavalla ja vasta sitten voi tulla mahdolliseksi kokeilla jotain käytännössä. Enckell lähestyi asiaa kahden järjestelmän, avoimen ja suljetun määrittämisen kautta. Avoin järjestelmä on suhteessa realiteetteihin, ympäristöön ja toisiin ihmisiin avoin uudelle. Eli todellisuuden vaatimusten muuttuessa on mahdollista muuttaa myös omaa suhtautumistaan asioihin, oppia uutta tapaa olla ja toimia. Suljettu järjestelmä vaatii taas muutosta toisilta. Itse ei pysty organisoitumaan uudelleen, vaan odottaa sitä muilta ihmisiltä. Tästä tulee transferenssin kaksi ominaista piirrettä: toisto ja pakottavuus. Terapiasuhteessa tämä tulee koettavaksi myös terapeutin vastatunteita.
Luennossaan Enckell määritteli psykoterapian tavoitteeksi uusien mahdollisuuksien tavoittamisen. Eli miten voi uudella tavalla nähdä ja olla maailmassa sekä suhteessa toisiin ihmisiin. Aluksi tämän mahdollisuuden voi tavoittaa ajatuksissaan, terapiatunnilla. Sen jälkeen potilaalla on mahdollisuus siirtää tämä käytäntöön. Tässä kohdin potilas on erityisen haavoittuvainen, niin kuin aina uuden ja epävarman edessä. Jotta tähän askeleeseen uskaltautuisi, potilas tarvitsee kokemuksen siitä, että terapeutti on hänen käytettävissään, jakaa kokemuksen hänen kanssaan ja vielä enemmän – on tässä mukana mielellään. Potilas on tässä kohdin erityisen herkillä tarkastelemassa terapeuttia ja hänen läsnäoloaan. Kysymys pohjalla voisi olla myös jotain sellaista, että onko äiti todella kiinnostunut siitä, millainen olen ja mitä teen. Myös yhtäläisyydet rakkaussuhteeseen ovat havaittavissa. Onhan uskaltautumisessa rakkaussuhteeseen oleellista kysymys siitä, että onko toinen siinä mielellään, omasta halustaan, ei vain velvollisuudesta. Kysymys on kaikessa paljaudessaan äärimmäisen kipeä. Kun luotamme toiseen tällä tavalla, olemme hyvin haavoittuvaisessa asemassa, toisen varassa. Koska kysymys luottamuksesta on kipeä ja potilas siinä kohdin erityisen haavoittuvainen, on tämä vaihe, jossa vanhojen, tuttujen mallien kautta katsominen tuntuu hyvin vetoavalta vaihtoehdolta. Eli siis toimiminen transferenssin näkökulmasta. Transferenssi on reaktio haavoittuvuuteen.
Miten tästä kohdin voi päästä eteenpäin? Oleellista on potilaan luottamus siihen, että terapeutti on hänen kanssaan. Usein luottamus voi saada terapiassakin kuvan hypystä tuntemattomaan. Luennon tässä kohdin mielessäni oli kuva kuilun reunalla seisovasta ihmisestä. Ajattelen, että terapeutin tehtävä on tuossa kohdin kuvata kuilua ja tunnelmia sen reunalla, empaattisesti ymmärtäen. Rohkeus uuteen täytyy kuitenkin tulla potilaalta itseltään. Terapeutti on potilaan puolella, rinnalla mutta ei suoranaisesti tönäise eteenpäin. Suunnan ja vauhdin päättää potilas itse.
Potilas on tässä kohdin siis erityisen herkällä mielellä terapeutin suhteen. Mutta terapeutti on sellainen kuin on. Niin kuin ei täydellisiä äitejä, ei ole myöskään täydellisiä terapeutteja. Jokaisella on omat sokeat kohtansa. Tärkeää kuitenkin olisi, että tuossa kohdin voi kuulla ja vastaanottaa potilaan reagoinnin. Silloin toimii jo ehkä eri tavoin kuin transferenssin näkökulmasta ja syntyy mahdollisuus uudenlaiselle kokemukselle. Ajattelen, että terapiassa potilaan erilaiset tunteet voivat tulla esille kolmessa ajassa: Joko menneessä, suhteessa lapsuuden vanhempiin, nykyhetkessä l. suhteessa tämän hetken ihmissuhteisiin tai tässä hetkessä l. suhteessa terapiaan ja terapeuttiin. On oikeastaan samantekevää, missä ajassa tunteet tulevat puhutuiksi ja usein terapiaan tuo väljyyttä se, että ilmiöistä voi puhua eri tasoilla.
Aamupäivän toinen luento lähestyi transferenssia ja haavoittuvuutta myös sadomasokismin kautta. Luento yhdisteli Enckellin aiempia luentojen aiheita mielenkiintoisella tavalla ja auttoi ymmärtämään näiden ilmiöiden yhteyksiä. Näistä myös aiemmassa blogissa(https://piia.rantakokko.net/wp/ma-tarvitsen-mun-haavoja-ajatuksia-haavoittuvuudesta-henrik-enckellin-luentojen-pohjalta/). Enckell lähestyi asiaa aluksi määrittelemällä sadismin ja masokismin oleellisia sisältöjä. Sadismia voi ymmärtää väkivallan kautta, vaikka kaikessa väkivallassa sadistista pohjaa ei suoranaisesti olisikaan. Sadismissa oleellista on väkivallan tekijän kokemus omasta pienuudesta, avuttomuudesta, huonoudesta ja siitä kokemuksesta, että on toisen vallassa. Kun tulee mahdolliseksi kääntää asetelma, voikin alistaa toisen omaan valtaansa. Silloin suojattomuus ei ole itsessä vaan toisessa. Toinen on pieni ja avuton. Sadistista on tästä asetelman kääntämisestä tuleva nautinto. Ja tässä on myös sadismin addiktoiva elementti. Tyydytys tuossa kohdin on, lähes maagisesti, omissa käsissä. Näin ollen voi hyvin ymmärtää, ettei siitä ole helppoa luopua, eikä sitä ole helppoa hoidollisesti lähestyä.
Esimerkkinä masokismin ymmärtämisestä Enckell otti ruotsalaisen runoilijan Rut Hillarpin yksityiskohtaiset ja itseanalyyttiset päiväkirjamerkinnät. Näistä Enckell hahmottelee masokismin olemusta. Ensiksikin masokismi tavoittelee autopossessiota eli itsen omistamista. Kokemus lähellä toisen vallan alla olemisesta herättää pyrkimyksen ottaa valta omiin käsiin. Tehdä itselleen sitä, mitä pelkää toisen joka tapauksessa tekevän. Toiseksi tulee masokismin kerroksellisuus, jonka ytimessä on oma suojattomuus. Tähän saa hetkittäisen kosketuksen kivussa ja kärsimyksessä. Ydintä suojaa masokistinen näytelmä, jonka ohjaaja, käsikirjoittaja ja näyttelijä on ihminen itse. Hän kutsuu sadistin vastanäyttelijäksi. Näin kärsimys on paradoksaalisella tavalla omassa hallinnassa ja siten on mahdollista asettua toisen yläpuolelle, valtaan, leikkiä tulella.
Sadomasokismi siis kumpuaa haavoittuvuuden kieltämisestä. Ja transferenssi on suoja tälle haavoittuvuudelle. Roolit, asema tässä kuviossa voi vaihdella masokismin ja sadismin välillä. Peruskysymys on silti sama l. haavoittuvuus suhteessa toiseen ihmiseen ja siltä suojautuminen keinolla millä hyvänsä. Hoitosuhteeseen nämä asiat voivat tulla vasta vähitellen, ainakin aikuisten kohdalla. Sadististen mielikuvien nautinnon esilletulo vaatii paljon yhteistyötä ja luottamusta. Samalla tavoin on myös masokistisen gloorian tavoiteltavuuden suhteen. Joskus masokismi voi näkyä hoidossa myös negatiivisena terapeuttisena reaktiona. Silloin kun potilas kokee tulleensa ymmärretyksi, voi se herättää suojautumista muutosta kohtaan. Kärsimys otetaan omiin käsiin, koska on vielä liian kivuliasta antautua toisen käsiin. Ei voi vielä luottaa tarpeeksi. Koska potilas on tässä kohdin hyvin haavoittuvainen, on avuksi, jos myös terapeutti voi omalta osaltaan olla ammatillisesti haavoittuvainen, avoin. Tätä kuvasi mielestäni hyvin termi henkilökohtainen ammatillisuus. Terapeutti ei tietenkään avaudu omista asioistaan, mutta on avoimena omille tunteilleen ja pyrkii myös sitä kautta ymmärtämään potilastaan paremmin. Tärkeää on siis se, ettei tuossa tilanteessa suojaudu liikaa tiedon ja teorian taakse vaan voi soveltaa tietämäänsä itsensä kautta. Tämä ei suinkaan ole kovin yksinkertainen tehtävä, tavoittelemisen arvoista kuitenkin.
Olen kirjoittanut pääosin Henrik Enckellin luentojen pohjalta ja tietysti niistä tehdyt tulkinnat -väärätkin- ovat vastuullani. Hyvät luennot herättävät paljon ajatuksia ja parhaimmillaan asiat integroituvat kokonaisuuksiksi, jatkumoksi, joka auttaa ymmärtämään ilmöiden taustalla olevia syviä virtoja paremmin. Itselleni tämä yhteys sadomasokismin, haavoittuvuuden ja transferenssin suhteen oli sellainen.
ps. Blogikuvana ovat kirsikan silmut. Kasvu on haavoittuvaisimmillaan aivan alussa.