Psykoterapeutiksi opiskellessa minulla oli tapana lukea teoriaa ja kaunokirjallisuutta vuorotellen. Osin siksi, että usein raskas teoria tarvitsi rinnalle luettavaa, jossa ei tarvinnut olla aivan niin ajatuksella läsnä. Toinen syy, ei ehkä niin tietoinen, oli teorian syventäminen. Usein kaunokirjallisuudesta saattoi löytää kertomuksia mielen järkkymisestä, kriisistä. Ne olivat joko symbolisessa muodossa tai sitten enemmän esimerkiksi elämänkertoina tai muuten konkreettisempina tarinoina. Toisaalta kyseessä on myös tapa tarkastella kirjallisuutta. Kun kirjoja lukee psykoanalyyttisestä näkökulmasta, löytää tarinoista uusia ulottuvuuksia.
Viimeksi tartuin Tove Janssonin kirjaan Muumilaakson marraskuu. Se on kuvaus siitä, miten muumiperhe ei olekaan siellä, missä sen pitäisi olla ja miten tämä odottamaton tilanne vaikuttaa otuksiin, jotka saapuvat Muumilaaksoon. Se on kertomus siitä, miten objektien hävitessä rakenteet järkkyvät ja pienet oliot alkavat käyttäytyä itselleen epätyypillisesti. Sellaisena se on kuva myös masennuksesta. Katselen tuota tarinaa lähinnä siitä näkökulmasta, millaisia selviytymisyrityksiä voi löytyä, jos jotain odottamatonta tapahtuu. Seuraavassa käydään läpi pääpiirteissään kirjan juoni, mutta ei hätää, lukukokemus siitä tuskin häiriintyy. Lyhyeen blogiin on mahdotonta vangita Tove Janssonin teoksen tunnelmaa. Se kannattaa siis ehdottomasti lukea itse.
Muumilaaksosta piirtyvä kuva on harmaa. Kesä on mennyt mutta vielä ei ole tullut lunta, joka olisi peitellyt laakson nukkumaan valkoisen vaipan alle. On omituinen välitila ja tunnelma on pysähtynyt. Muumilaakson marraskuinen maisema heijastaa luopumista ja toisaalta odotusta.
Muumilaaksoon saapuu outoa väkeä. Kaikilla heillä on omat toiveensa siitä, millaista on tulla tuohon ihanaan paikkaan. Pikku-Tuhto haaveilee Muumimamman äidillisestä läsnäolosta. Vilijonkka tulee potemaan itselleen epätyypillistä siivouspahoinvointia niin ikään Muumimamman huolenpito mielessään. Nuuskamuikkunen etsii kadonnutta säveltä ja Ruttuvaari nuoruutensa tuttuja maisemia. Hemuli ja Mymmeli haaveilevat hekin siitä, miten mukavaa muumiperheen kanssa on olla. Tosin Hemulin Muumipappa on jollain tapaa idealisoitu sankarihahmo samalla tavoin kuin Tuhton Muumimammakin.
Tulijat asettuvat muumitaloon asumaan, mutta perhe on poissa. Heitä ei näy missään. Yhtäkkiä tulijoiden toiveet ja odotukset eivät käy yksiin todellisuuden kanssa. Ja talo on yksinäinen ilman asukkaitaan. Kukin yrittää selviytyä odottamattomasta tilanteesta parhaansa mukaan. Mymmeli vetäytyy päiväunille, hänen tapaansa olla voisi kuvata suloisena huolettomuutena. Hemuli on aluksi levoton yrittäen löytää tapaa olla oudossa tilanteessa. Ja lopulta hän päätyy puuhastelemaan. Nuuskamuikkunen pystyttää telttansa hieman kauemmaksi muista. Hänen toiveenaan olisi saada hieman yksityisyyttä ja rauhaa. Unohteleva Ruttuvaari etsii vuorovaikutusta kaltaisestaan, mutta puhelee lopulta vain peilikuvalleen. Vilijonkka ei kykene siivoamaan. Se olisi ollut tavallisesti hänen keinonsa selviytyä kaikenlaisista tunteista ja niinpä hän joutuu etsimään toisia tapoja käsitellä pieninä ötököinä tuntuvaa ahdistustaan. Ja Tuhto, hänen mielikuvituksensa loihtii esiin kirjan sivuilta nummoliitin, esiaikaisen olion, joka etsii myös jotain ja tuntuu kasvavan yhtä matkaa Tuhton pettymyksen ja kiukun kanssa. Aiemmin niin kiltistä ja huomaamattomasta oliosta tuleekin vihainen ja Tuhto hämmästyy itsekin omia tunteitaan. Mutta kaipaus on jotain niin suurta ja kipeää, että Tuhton nummoliitti tulee lopulta hampaineen melkein muumitaloon sisälle. Vasta siinä kohdin, kun homssu uskaltautuu kohtaamaan tämän esiaikaisen hirviön, puhumaan sille lempeästi, hirviöstä tulee jälleen pieni, sellainen mielikuviin sopiva.
Kertomuksen oliot kykenevät vähitellen yhä paremmin vuorovaikutukseen toistensa kanssa. Keskenään kilpailevista Hemulista ja Vilijonkasta tulee esille pehmeämpiä piirteitä. Vilijonkka yrittää löytää sisäistä muumimammaa hoivaamalla muita. Ehkäpä hän imitoimalla Muumimamman käyttäytymistä tutustui toisenlaisiin puoliin itsessään? Tai kenties kyseessä on hänen keinonsa pitää Muumimamma mielessään. Hemuli taas näkee mahdollisuuden muuttaa suunnitelmia. Se oma tapa toimia ei välttämättä olekaan ainoa oikea ja kaikille sopiva.
Kirjan käännekohta on lopun juhlissa. Jokainen tuo näyttämölle omia tunteitaan. Hemuli on tehnyt runon omasta ikävästään. Tuhto lukee nummoliitista ja lopulta kohtaa sisällään olevan kiukun ja kaipauksen ymmärtäväisesti, lohduttaen. Myös Vilijonkka kykenee yhteiseen rakentavaan leikkiin. Hän tuo varjonäyttämölle muumiperheen laivassa. Esityksen nimi on kotiinpaluu. On lupa kaivata poissaolevia, yhdessä.
Tämän jälkeen on mahdollistaa jatkaa matkaa. Vilijonkka saa takaisin aloitekykynsä ja pystyy turvautumaan ratkaisuihin, jotka ovat toimineet hänen kohdallaan. Siivoaminen onnistuu taas, mutta hän löytää itsestään myös toisenlaisia puolia, mahdollisuuden erilaiseen tapaan reagoida, onhan hän kokeillut myös huuliharppua. Ruttuvaari vetäytyy talviunille, kun vuoropuhelu peilin kanssa loppuu kasaan sirpaleita. Ehkäpä hän herää keväällä virkeämpänä, kuka tietää. Hemulin ei ole pakko pitää kiinni alkuperäisistä suunnitelmistaan vaan hän uskaltautuu joustavuuteen. Hän kohtaa myös veneretkellä omien toiveidensa kohtalon ja päättää luopua itselleen tarpeettomasta. Mihin tarvitsee venettä, jos ei aio koskaan purjehtia? Entäpä sitten Mymmeli? Kasvoiko suloisesta ja samalla turhamaisesta haaveilijasta tarinan myötä hieman empaattisempi? Uskalsihan hän lopulta luopua epäluuloistaan ja asettua aidosti tarkastelemaan toisia, ehkä ymmärtämäänkin. Nuuskamuikkunen lähti laaksosta viimeisenä. Hänen tarvitsi olla hetki rauhassa ja kadotettu sävel, luovuus, löytyi rannalta.
Tuhto jäi Muumilaaksoon odottamaan muumiperhettä. Hän oli odottanut jo kauan. Oman vihan kohtaaminen auttoi lopulta sietämään paremmin pitkää aikaa. Se mikä oli tulossa ei ollut enää uhkaavaa ja omia tarpeita, toiveita saattoi katsella hieman lempeämmin. Ja mikä tärkeintä myös Muumimamma tuli mielessä askeleen lähemmäksi todellisempaa siinä kohdin, kun Tuhto uskaltautui ajattelemaan mahdollisuutta, että Muumimammakin voisi olla kiukkuinen. Jos sama siirretään psykoanalyysin kielelle, tulee objektista kokonainen, samaan hahmoon voidaan liittää sekä hyvä että paha. Ja oikeastaan vasta sitten sureminen ja kaipaus tulevat mahdollisiksi.
Tässä kertomuksessa muumiperhe ei ole läsnä ja samalla he ovat kuitenkin koko ajan mukana muiden toiveissa ja mielikuvissa. Jokaisen muumiperhe on mielessä hiukan erilainen. Kuvat näyttäytyvät osin ristiriitaisinakin, kun jokainen muistaa tavallaan. Niinhän kaivatut mielessä ovat, jokaisen omina kuvina. Mutta lopulta kirjan edetessä muumiperhettä on mahdollista muistella myös yhdessä. Mustavalkoinen kuva alkaa saada värejä, hahmoihin tulee särmää. Idealisointi voi väistyä todellisen kaipauksen tieltä. Kirja ei lopu muumiperheen paluuseen. On vain aavistus siitä, että asiat voivat järjestyä, vähitellen. Ei ole yhtä ainoaa tapaa selvitä, vaan jokainen löytää omat keinonsa. Ja vuorovaikutuksen kautta voi syntyä jotain uutta.
Muumilaakson marraskuu on viimeinen Tove Janssonin muumikirjoista ja se on alun perin julkaistu vuonna 1970. Tämän blogin kirjoittamiseen innosti tuore lukukokemus ja reilun vuoden takainen nuorisomonasterin opintopiiri, jossa Tove Janssonin tuotannosta keskusteltiin.
Teksti on julkaistu aiemmin http://monasteri.fi/2017/03/10/muumilaakson-marraskuu-masennuksen-kuvauksena/